tiistai 25. joulukuuta 2012

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Kirjakaupassa työskennellyt kirjailija on kerännyt omituisia kysymyksiä, joita asiakkaat ovat esittäneet. Monet kysymyksistä ovat tuttuja myös kirjastossa työskentelevälle ja aiheuttivat naurun rätkätystä ainakin allekirjoittaneessa. Esimerkiksi tämä ikiklassikko:

Asiakas: Luin erään kirjan 60-luvulla. En muista kirjailijaa enkä kirjan nimeä. Mutta kirja oli vihreä ja se sai minut nauramaan. Tiedättekö, mistä kirjasta puhun?

Vaikka kirjassa hieman naureskellaankin asiakkaiden kustannuksella, perusasenne on kuitenkin positiivinen. Pidin myös kirjan hauskasta piirroskuvituksesta. Juttujen hauskuus ehkä hieman laimenee loppua kohti, mutta suosittelen kirjaa siitä huolimatta erittäin lämpimästi vertaistueksi kaikille kirja-alalla työskenteleville asiakaspalvelijoille.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Fantasiakuvittajia

Käydessäni viime syksynä Turun kirjamessuilla katseeni sattui osumaan niin poikkeuksellisen rumaan kirjankanteen, että jouduin erikseen tarkistamaan, mistä teoksesta oikein oli kyse. Olin hiukan järkyttynyt huomatessani, että kansi oli arvostetun, tuotteliaan ja kokeneen Petri Hiltusen tuotantoa.

Tekisi mieli väittää, että osaisin itse piirtää paremman.

Ei sillä, että itse olisin mikään suuri Hiltusen fani. Mielestäni hänen viivansa on aika tönkköä, eikä hän ole erityisemmin kehittynyt taiteilijana pitkän uransa aikana. Enkä kyllä kauheasti pidä George R. R. Martinin kirjoistakaan, joten sitä vaaraa ei ole, että joutuisin esimerkiksi katselemaan tätä kirjankantta kotona.

Tapaus sai minut kuitenkin pohtimaan, että jos varsin tunnettu Hiltunen ei kelpaa minulle, niin kuka tai ketkä sitten ovat mielestäni hyviä fantasiakuvittajia. Hyviä suomalaisia fantasiakuvittajia (tai kuvittajia ylipäätään) ei ole ihan helppo keksiä, koska yleensähän kirjoja ei nykyaikana kuviteta. Ensimmäisenä mieleeni tulikin 1900-luvun alkupuoliskolla elänyt Rudolf Koivu, jonka kuvitukset varsinkin Raul Roineen satuihin ovat mielestäni erinomaisia.

Toinen suomalainen fantasiakuvittaja, jonka teoksia todella ihailen, on Riikka Auvinen. En tiedä, onko hän kuvittanut muita fantasiatarinoita kuin omaansa, mutta jos ei ole, hänen kyllä pitäisi. Auvinen vaikuttaisi olevan teknisesti loistava vesivärimaalari, jonka kuvien kompositio, tunnelmat ja aiheet ovat vertaansa vailla.

Ulkomaisista fantasiakuvittajista suosikkini on upea, suurenmoinen Todd Lockwood, joka on onnistunut kuvituksillaan tekemään jopa muuten ylenkatsomastani Drizzt Do'Urdenista jollain tavalla vakuuttavan hahmon.

Edellä mainittuja taiteilijoita yhdistää tunnelmallisuus, hyvä anatomian tuntemus, erinomaiset kompositiot, taitava värien käyttö ja tekninen taitavuus.

Olisi mukavaa, jos kirjoja nykyään kuvitettaisiin hieman enemmän, ja jos asialla olisivat Auvisen ja Lockwoodin kaltaiset mestarit.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Joe Abercrombie: Red Country

Olen suuri Joe Abercrombien ihailija. Parhaimmillaan hänen kirjoissaan yhdistyvät nerokkaalla tavalla pulp-henkinen toiminta ja syvällinen ihmisluonteen tuntemus, kliseiden tuore uudelleentulkinta ja lukijan genreodotuksilla leikittely.

Tämän ylistyslausunnon jälkeen joudun toteamaan, että Red Country herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Abercrombie on päätynyt haastavaan genreratkaisuun, fantasian ja länkkärin sekametelisoppaan, josta hänen kaltaisensa cross-overtaiturin kuitenkin luulisi selviytyvän kunnialla. Lopputulos ei ole varsinaisesti huono, paikoitellen kirjassa on suorastaan hyytävän toimivia kohtauksia, mutta välillä sen lukeminen on kuin maailman kuluneimman ja väsyneimmän lännenelokuvan käsikirjoituksen plaraamista. Pahimmillaan länkkärikliseet vaikuttavat päälle liimatun kirjoitusharjoitusmaisilta eivätkä tuo tarinaan oikein mitään lisäsisältöä.

Toinen huono puoli kirjassa on siinä kuvatun maailman teknologinen ja kulttuurinen erilaisuus verrattuna esimerkiksi The First Law -trilogiaan. Siinä missä The First Law tuntuisi sijoittuvan esiteolliseen yhteiskuntaan, Red Country on tulitikkuineen ja sängynjousineen selvästi ja vakiintuneesti teollinen. Vaikka aikaa kirjojen välillä onkin kulunut, ja vaikka teknologiseen kehitykseen viitataan Red Countryssa, muutos tuntuu epäuskottavalta.

Kirjassa oli kuitenkin myös hyviä puolia (eihän Abercrombie varmaan täysin huonoa kirjaa pystyisikään kirjoittamaan). Pidin erityisesti kreikkalaista tragediaa myötäilevästä juonikuviosta, jossa henkilöiden omat teot tuovat vääjäämättä tuhon heidän päälleen (kun kerran Abercrombie on kyseessä, lienee syytä tähdentää, ettei tuho koske aivan kaikkia henkilöitä). Lisäksi löysin kirjasta uuden lempilainauksen: ”Some men, especially young ones, are fixed on taking offence at everything, from a rain shower to a fallen tree. From that offence they can fashion an excuse for any folly and any outrage.”

perjantai 30. marraskuuta 2012

NaNoWriMon loppu

Marraskuu vetelee viimeisiään, ja on aika tarkastella päättyvää NaNoWriMo-projektiani. Tavoittenahan on virallisesti kirjoittaa 50 000 sanan romaani, mutta itse en kuvitellut pääseväni lähellekään sitä. Omana epävirallisen optimistisena tavoitteenani oli 25 000 sanaa.

Tällä hetkellä tekstiä on 8 868 sanaa, mikä vastaa 33 liuskaa. Kirjoitin yhteensä 14 lukua, luvun keskipituus on siis noin 2,4 sivua. Kirjoitin yhteensä 14 päivänä, siis keskimäärin luvun per päivä. Sanoja päivää kohti tuli noin 633. Jos olisin kirjoittanut joka päivä, olisin päässyt noin 19 000 sanaan.

Päivittäinen hieman alle kahden ja puolen sivun tahti oli vaativa suoritus, enkä olisi ehtinyt kirjoittaa päivää kohti yhtään enempää. 25 000 sanan tavoitteeni oli siis epärealistinen. Vaikka yritin kirjoittaa mahdollisimman tökeröä tekstiä ja mennä aina sieltä, missä aita on matalin, tekstin tuottaminen ei sujunut kovin nopeasti.

Tarina päättyy melkoiseen cliffhangeriin. Käristetäänkö päähenkilöiden paljaat pyllyt uhrialttarilla? Löytävätkö he koskaan lohikäärmeitä? Olin suunnitellut tarinaan vielä ainakin seksikohtausta, salaista kääpiövaltakuntaa ja kummituksia. Jatkan ehkä vielä tarinan kirjoittamista, jos en muuten, niin ensi marraskuussa.

Kirjoittaminen oli hauskaa, mutta ei niin palkitsevaa, että siihen olisi viitsinyt uhrata päivittäin muutenkin kiireisen kuukauden vähäisen vapaa-ajan. Suosittelen kuitenkin NaNoon osallistumista varsinkin ihmisille, joilla on hieman enemmän aikaa käytössään - joskus on hyvä päästä hiukan hurvittelemaan tekstintuotannon parissa.

Pussinäädän kirjablogi jatkaa kirja-arvostelublogina, kunhan bloggaaja ehtii taas lukea kirjoja.

perjantai 2. marraskuuta 2012

NaNoWriMo

Marraskuussa on NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. Tavoitteena on kuukauden aikana kirjoittaa 50 000 sanan mittainen romaani. Asiaan kunnianhimoisesti suhtautuvat voivat rekisteröityä NaNon omilla sivuilla.

En itse osallistu virallisesti, koska minulla ei ole aikataulusyistä mitään mahdollisuuksia kirjoittaa 50 000 sanan romaania marraskuussa. Olen kuitenkin hengessä mukana ja kirjoitan tarinaa, jota julkaisen blogini välilehdellä. Tavoitteenani on kirjoittaa mahdollisimman kliseinen eeppinen fantasiatarina. Sovellan no second takes -periaatetta, eli en editoi kerran kirjoittamaani tekstiä millään tavalla. Luvassa siis lienee varsinainen pläjäys.

Jos lukijoillani on ehdotuksia tarinan sisällöksi, otan niitä mielelläni vastaan! Tarinassa tulee esiintymään ainakin maalaispoika, joka onkin kuninkaitten sukua, vanha velho, lohikäärmeitä, keijuja ja taikamiekka.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Sensuurista, sananvapaudesta ja syrjinnästä

Kirjasto instituutiona ei saa harjoittaa syrjintää, sensuuria tai sananvapauden rajoittamista. Tämä periaate perustuu lakiin.

Kirjastolain mukaan (2§) ”yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.” Perustuslain mukaan (6§) ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” Lisäksi (12§) ”jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” Perustuslaissa todetaan myös, että (2§) ”Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.”

Kirjastoalalla on myös eettiset ohjeet. Niissä todetaan muun muassa seuraavaa (kohdat 7 ja 8): ”Kehitämme kokoelmia ja tarjoamme palveluita ammatillisin perustein, emme poliittisten, moraalisten, uskonnollisten tai henkilökohtaisten mieltymystemme perusteella. Ammattitaitomme sekä kirjastojen aineistot ja palvelut ovat kaikkien ulottuvilla katsomatta ikään, uskontoon, sosiaaliseen asemaan, rotuun tai muuhun ulkoiseen tekijään.”

Entä kirjaston työntekijät tai kirjastoalan opiskelijat? Pitäisikö heidän noudattaa näitä ohjeita ja lakeja myös työajan ulkopuolella? Mielestäni on ymmärrettävää, että ihmisen työrooli on usein erilainen kuin hänen vapaa-ajan roolinsa. Itse ainakin koen vaikuttavani asiakaspalvelutilanteessa paljon ihmisystävällisemmältä ja asiallisemmalta kuin esimerkiksi kotona.

Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei alalla toimivien ihmisten työrooli saisi olla kovin olennaisessa ristiriidassa heidän vapaa-ajan roolinsa kanssa. Muuten joudutaan samanlaisen uskottavuusongelman eteen kuin esimerkiksi näpistelevän poliisin tai juopon raittiuspastorin tapauksessa. Toisin sanoen kirjastoalan työntekijä ei mielestäni kovin mielellään saisi syrjiä, sensuroida tai rajoittaa sananvapautta vapaa-ajallaankaan; muuten työntekijän ammatillinen uskottavuus vaarantuu.

Kirjastoalalla ei mielestäni käydä eettisistä periaatteista kovin vilkasta keskustelua. Välillä tuntuu, että sinänsä innostavan tarmokas ja inspiroiva Heikki Poroila joutuu keskustelemaan lähinnä itsekseen. Toivoisinkin alalle lisää asiallista keskustelua kirjastoalan eettisistä periaatteista, ja erityisen lämpimästi toivotan alan opiskelijat tervetulleiksi tähän asialliseen keskusteluun.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Vähemmän selkeä ilmestys

 
 
Torvia, lamppuja ja ratsumiehiä! Eihän tästä tajua mitään!
Hei, mutta meillähän on Ilmestyskirjan selitys!
Öö, olisikohan kellään Ilmestyskirjan selityksen selitystä...

(Älkää peljästykö. Pussinäädän kirjablogi ei aio muuttaa nimeään Pussinäädän Raamattublogiksi. Oikeaa kirja-asiaa tulee taas, kunhan ehdin lukea.)

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Päivän sana

Hesekielin kirjaa lukiessani tulin muistelleeksi muita Vanhan Testamentin hauskuuksia. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan seuraavaa (9:20-25):

"Nooa ryhtyi viljelemään maata ja istutti ensimmäisen viinitarhan. Mutta kun hän joi viiniä, hän juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa. Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen. Silloin Seem ja Jafet ottivat viitan, levittivät sen harteilleen, menivät sisään selkä edellä ja peittivät isänsä alastomuuden. Heidän kasvonsa olivat poispäin, eivätkä he nähneet isäänsä alastomana. Kun Nooa selvisi juopumuksestaan ja sai kuulla, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt, hän sanoi: -- Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja."

Tämä herättää monia kysymyksiä, nimittäin:
1) Kannattaako ryypätä niin paljon, että sammuu munasillaan
2) Jos näin pääsee käymään, kannattaako suuttua, jos oma poika sattuu näkemään
3) Ja vaikka suuttuisikin, miksi kirota pojanpoika eikä poikaa?

torstai 18. lokakuuta 2012

Hesekielin kirja

Perheenjäsen kertoi, että Hesekielin kirjan ensimmäisen luvun lukeminen on juutalaisessa seurakunnassa kielletty alle 30-vuotiailta. Olen toki lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta koska ainoa Hesekielistä mieleen tuleva asia oli Laulavan salapoliisin unohtumaton Dry Bones -biisi, päätin uudistaa tuttavuuteni tähän merkittävään profeettaan.

Hesekielin kirja liittyy israelilaisten pakkosiirtolaisuuteen 500-luvulla eKr. ja se koostuu pääasiassa kolmesta aiheesta: ennustuksista israelilaisia vastaan, ennustuksista muita kansoja vastaan sekä ohjeista temppelin rakentamiseksi ja maan jakamiseksi Israelin heimojen kesken. Kirjan ensimmäinen luku on todella hämmentävä kuvaus Herran kirkkaudesta, joka ilmenee jonkinlaisen hohtavan härvelin muodossa. En voi väittää ymmärtäneeni siitä yhtään mitään. Kirjassa on myös muita vaikuttavia ja hupaisia kohtia. Herra esimerkiksi käskee kirjan alkupuolella Hesekieliä paistamaan leipänsä ihmislannassa, mutta kun tämä kauhistelee moista ajatusta, Hän armahtaa profeettaa ja antaa luvan käyttää karjanlantaa. Myös piiritetyn Jerusalemin pienoismallin rakentaminen muun muassa savitiilestä ja leivinpellistä herätti minussa hilpeyttä.

Kirjan vaikuttavin osuus oli mielestäni Jerusalemin vertaaminen uskottomaan vaimoon (luku 16), jossa on todellista tunteen paloa ja paatosta. Myös luku 23 teki vaikutuksen symboliikallaan, jossa seksuaalista rietastelua käytetään Jumalasta vieraantumisen ja epäjumalien palvomisen vertauksena. Mistä puheen ollen: kirjassa mainitaan peräti kahdesti, että egyptiläisillä on isot vehkeet (16:26 ja 23:20) – lieneekö profeetalla ollut asiasta enemmänkin kokemusta?

Kirja ei herättänyt minussa hartaita tuntemuksia vaan lähinnä ihmetystä sen johdosta, että tällaistakin kamaa on Raamattuun sisällytetty.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Robert van Gulik: Kaulanauha ja kalebassi

Poo-yangin piirituomari Dee jatkaa seikkailujaan tässä melko perinteisessä, mutta eksoottisesti muinaiseen Kiinaan sijoittuvassa dekkarissa. Kirja oli ehkä hiukan väsähtäneempi kuin aiemmin lukemani Kummitusluostari; plussaa tulee kuitenkin toimintakohtauksista, kiinalaisen kulttuurin kuvauksesta ja kirjailijan itse tekemästä kuvituksesta. Suosittelen van Gulikin kirjoja kevyiden dekkareiden ystäville ja muinaisesta Kiinasta kiinnostuneille.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Scott Lynch: Red Seas under Red Skies

Locke Lamoran valheiden jatko-osa on mukaansatempaava ja menevä seikkailuromaani, jonka käänteisiin jää helposti koukkuun. Pidän kovasti Lynchin luomasta high-tech-fantasiamaailmasta, jossa miehet ja naiset ovat ilmeisen tasa-arvoisessa asemassa ja jossa eri kaupunkivaltioilla on omat tunnistettavat ominaispiirteensä.

Kirjassa on kuitenkin myös huonoja puolia, jotka lähestulkoon pilaavat sen. Typerin niistä on Lynchin käsittämätön ja älytön valinta käyttää ”therinin” kielessä olemassa olevia romaanisten kielten sanoja. Toisinaan sanat eivät suoranaisesti tarkoita sitä, mihin ne viittaavat (esimerkiksi kylän nimi Salon Corbeau), mutta välillä ne tarkoittavat kohdettaan lähes suoraan (esimerkiksi juhlan nimi Festa Iono tai ’pientä’ tarkoittava péti). En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään, miksi kirjailija on päätynyt tällaiseen huolimattomaan, halpahintaiseen ja lukijan kärsivällisyyttä koettelevaan ratkaisuun. Myös kirjassa esitellyt kansat muistuttavat mielestäni liikaa olemassa olevia kansoja: vadranit pohjoiseurooppalaisia, therinit eteläeurooppalaisia, ja löytyypä kirjasta ääri-islamistienkin vastine.

Suosittelen kirjaa erityisesti vauhdikkaiden fantasiaromaanien ystäville, jotka eivät ole turhantarkkoja yksityiskohdista. Myös latinan ja romaanisten kielten osaamattomuus sekä tietämättömyys historiasta, kansatieteestä ja maantieteestä lienevät eduksi.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Turun kirjamessut

Kaksi vapaalippua ja lapsenvahti mahdollistivat pussinäädälle puolisoineen romanttisen laatuajan vieton kirjamessuilla. Vain me kaksi ja...

Kirjoja!

Lisää kirjoja!

 Kirjoja ja ihmisiä!

Kirjoja ja Sauli Niinistö!

Messujen tarjonta ei mielestäni ollut mitenkään huikaiseva, mutta tulipahan käytyä.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Synnytys- ja lastenhoito-oppaat

Jälkipolven lähestyessä vuoden ikää on aika lausua sananen lukuisista lukemistani synnytys-, lastenhoito- ja lastenkasvatusoppaista. Kun oman lapsen syntyessä kokemusta lapsenhoidosta ei ole yhtään, tietoa on saatava jostain, vaikka sitten kirjoista.

Valitettavasti joudun toteamaan, että suurin osa alan kirjallisuudesta näyttää olevan mitä hirvittävintä roskaa. Erityisesti synnytysoppaat ovat kokemukseni perusteella hyödyttömiä, jopa naurettavia. Ensisynnyttäjille suosittelenkin mieluummin äitiysblogien synnytyskertomusten lukemista: toisin kuin kirjoista, joissa tunnutaan käsittelevän pelkästään jonkinlaista abstraktia ihannesynnytystä, niistä on mahdollista saada realistinen kuva siitä, mitä siellä synnytyksessä ihan oikeasti tapahtuu.

Lastenhoito-oppaat ovat hiukan parempia, mutta niistäkin löytyy virheellistä tietoa, hyödyttömiä ohjeita ja ennen kaikkea typerää ehdottomuutta. Ehdottomuus vallitsee sekä valtavirtaa että marginaalia edustavissa oppaissa. Opaskirjojen mukaan lasta tulee kantaa liinassa mahdollisimman paljon tai muuten hänen emotionaalinen kehityksensä häiriintyy (omani ei ole suostunut olemaan liinassa kuin lyhyitä aikoja, ja kirjojen väitteistä huolimatta liinassa kantaminen on raskasta). Niiden mukaan kestovaippa on aina ja kaikkialla terveellisempi kuin kertakäyttövaippa (meillä ne falskasivat, hiersivät ja aiheuttivat punoitusta). Kirjoissa sanotaan, että sormiruokailu on luonnollisempi ja lapselle sopivampi ruokintatapa kuin soseiden syöttäminen (meidän lapsemme ei edelleenkään suostu laittamaan ruokaa itse suuhunsa, vaikka sitä on treenattu monta kuukautta). Opaskirjojen mukaan lasta ei saa nukuttaa rinnalle, koska sitten hän ei opi koskaan nukahtamaan mitenkään muuten (kyllä muuten oppii, eikä se ole edes vaikeaa). Oppaissa käsketään olemaan ehdottoman johdonmukainen käskyissä, kielloissa, kehumisessa ja torumisessa, tai lapsesta kasvaa hämmentynyt häirikkö (onko oikeasti olemassa ihmistä, joka pystyy täydelliseen johdonmukaisuuteen?)

Parhaat lastenhoito-ohjeeni olen saanut jostain muualta kuin kirjoista. Ne ovat tässä:

- Kuuntele lasta.
- Tee sillä tavalla, mikä itsestä tuntuu hyvältä

Kuten sanottu, suurin osa alan kirjoista on aika huonoja. Nostan kuitenkin esille kolme mielestäni lukemisen arvoista teosta. En suosittele noudattamaan niiden ohjeita kirjaimellisesti, mutta mielestäni näissä kolmessa kirjassa on ensimmäistä lastaan odottavalle hyödyllistä tietoa.

Jane Chumbley: Breastfeeding. Nursing Your Baby and Introducing Bottles. Käytännöllinen opas imetykseen. Kirjan lukeminen tosin ei juurikaan auttanut minua, kun itse aloittelin imetystä väsyneenä ja pölähtäneenä. Suosittelenkin kysymään, olisiko lapsivuodeosastolla töissä imetykseen erikoistunutta kätilöä.

Elizabeth Pantley: Pehmeä matka höyhensaarille: hellä tapa saada vauva nukkumaan läpi yön. Kirjan menetelmä on aika käsittämätön, mutta kirjassa on hyödyllistä tietoa vauvan unesta. Ennen kaikkea kirja antaa perheelle luvan hyväksyä se, ettei lapsi välttämättä nuku kovin hyvin, ja se on ihan normaalia.

Gill Rapley: Omin sormin suuhun. Sormiruokailua voimakkaasti propagoiva teos, jossa kuitenkin on hyödyllistä tietoa vauvan syömään oppimisesta. Kannattaa huomata, että kaikki vauvat eivät tosiaankaan suostu syömään itse, vaikka heitä kannustettaisiinkin siihen.

torstai 27. syyskuuta 2012

Tintti, sensuuri ja vanhentunut ideologia

Tukholman kulttuuritalon sittemmin pyörretty päätös poistaa Tintti-sarjakuvia kokoelmasta niiden vieraita kulttuureita loukkaavana pidetyn sisällön takia herätti kohua myös Suomessa. Kuten useimmat muut, olen samaa mieltä siitä, että kirjastoaineiston sensurointi ideologisista syistä on väärin. 


Kysymys vanhentuneesta ideologiasta ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen. Törmäsin ongelmaan joitakin aikoja sitten töissä tehdessäni poistoja 1-alkuisissa varastoluokissa, toisin sanoen kirjavaraston filosofiakokoelmassa. Joukossa oli jonkin verran entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä syntynyttä kirjallisuutta. Teosten sisällöllinen anti vaikutti mielestäni vähäiseltä ja ideologinen puoli, no, vanhentuneelta. 

Isossa kirjastossa kuitenkin olisi mielestäni hyvä olla myös vallitsevasta ideologiasta poikkeavaa kirjallisuutta, vaikka sitten marxilais-leninististä. Ongelmaksi osoittautui, että kyseiset kirjaston kokoelmaan jääneet teokset olivat mielestäni sekä painoteknisesti, sisällöltään että fyysiseltä kunnoltaan melkoista roskaa. 


On selvä, ettei yleisestä kirjastosta voi poistaa aineistoa siksi, ettei se miellytä henkilökuntaa ideologisista syistä. Minulle on kuitenkin hiukan epäselvää, pitäisikö kokoelmaan jättää muuten huonolaatuisia ja tahmaisia teoksia pelkästään esimerkkinä pois muodista menneestä ideologiasta. 

 

Miten on, arvoisat lukijani: jos ideologia ei saa olla poistoperuste, saako se olla tai pitääkö sen olla säilyttämisperuste, jos muut perusteet eivät täyty? 


Kaikki kuvat ovat Tintti Afrikassa -albumin ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta (1978).

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Raiskaus kirjassa, kaksi parhaassa?

Pari vuotta sitten luin paljon kirjoja, jotka joko olivat saaneet hyvät arvostelut tai joita tuttavani olivat suositelleet. Kirjat olivat erilaisia: joukossa oli niin dekkareita, fantasiaa kuin Finlandia-voittajakin. Niillä oli kuitenkin yksi yhteinen piirre: kaikissa niissä raiskattiin joku. Osassa kirjoista raiskauksia oli useita tai ne oli kuvattu yksityiskohtaisesti.

Kun olin lukenut muutaman tällaisen kirjan putkeen, savu alkoi niin sanotusti nousta korvista. Onneksi lukuvuorossa oli seuraavana Antti Hyryn Uuni. Pidin kirjasta muutenkin, mutta lukuhetkellä sen suurimmaksi ansioksi muodostui, ettei siinä raiskattu ketään.

Olen kuullut varsinkin historiallisen fiktion kohdalla puolustelun, että sellaisia ne keskiajan ihmiset nyt vain olivat: murhasivat ja raiskasivat, ja siksi näitä asioita täytyy käsitellä myös kaunokirjallisuudessa. Ottamatta kantaa väitteen paikkansapitävyyteen totean, että keskiajan ihmiset varmasti harrastivat myös muita aktiviteetteja, esimerkiksi söivät nauriita ja kävivät potalla. Näihin aihepiireihin liittyvää kirjallisuutta ei kuitenkaan liene kirjoitettu. Ja fantasian kohdalla perustelu on tietysti aivan älytön, koska sehän on kokonaisuudessaan kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Seksuaalinen väkivalta on tietysti sinänsä ihan legitiimi fiktiivisen teoksen aihe, ja toisinaan myös juonen kannalta olennaista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vähempikin piisaisi: ihan kaikkea ei tarvitse aina kirjoittaa auki. Tyylikkäästi asiaa käsittelee esimerkiksi Joe Abercrombie kirjassaan The Heroes sekä Mikael Niemi, jonka tuotannossa seksuaalisen ahdistelun kuvaus alleviivaa ruotsinsuomalaisten kokemaa syrjintää.

Ällöttävästä tirkistelystä en sen sijaan pidä.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

Perheenjäsenen mukaan Locke Lamoran valheet oli ”parasta Joe Abercrombien jälkeen”. Moisen suosituksen kuultuani minun oli tietysti luettava kirja saman tien.

Vertailu Abercrombieen on sinänsä osuva, että molemmat kirjoittavat ronskin sorttista, enemmän aikuisille kuin nuorille tarkoitettua fantasiaa. Molemmat myös ryöstöviljelevät aivan surutta oman maailmamme historiaa, piirteitä ja tapahtumia. Abercrombien kirjat ovat kuitenkin synkempiä ja viittaukset todelliseen historiaan aavistuksen hienovaraisempia. Löysin Lynchin kirjasta yhtymäkohtia myös Terry Pratchettin tuotantoon, tosin Lynch on kyllä mielestäni kirjallisesti lahjakkaampi, ja hänen huumorinsa on huomattavasti mustempaa.

Locke Lamoran valheet oli mielestäni mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja, ja vanhana heist-elokuvien ystävänä pidin erityisesti kirjan ryöstö- ja huijausosuuksista. Kirja kuitenkin kärsi eräänlaisesta laiskuudesta, löysyydestä ja huonosta kustannustoimittamisesta. Camorr on liian selvästi Venetsia Via- ja Isla-tyyppisine paikannimineen. Henkilöiden toiminta ei ole aina johdonmukaista ja hahmolle uskottavaa. Osa kohtauksista on kirjoitettu hiukan ontuvasti. Kirjailijalla on mielestäni hyviä ideoita, mutta toteutus ei pääse riittävän korkealle tasolle.

Suomennos ei mielestäni myöskään ollut erityisen hyvä. Kirjassa oli joitakin käännösvirheitä ja joitakin käsittämättömiä lauseita. Alkutekstissä oli ilmeisesti käytetty tuumia ja jalkoja, kun taas suomentaja oli päätynyt metreihin ja sentteihin, mikä mielestäni tuntuu tyylirikolta.

Esille nostamistani vioista huolimatta kirja oli sen verran hyvä, että aion lukea jatko-osankin, ja toivon, että Lynch saa ne loputkin joskus kirjoitettua.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Arja Juntunen ja Jarmo Saarti: Kirjaston johtaminen – käytännön opas laadukkaaseen kirjastonhoitoon

Teos on tiivis ja yleisluontoinen opas kirjaston johtamiseen. Pidin erityisesti kolmesta viimeisestä luvusta (Toiminnan arviointi ja mittaaminen, Viestintä sekä Johtajan elinikäinen oppiminen ja henkilökohtainen työhyvinvointi). Etenkin sivulla 120 oleva taulukko (EFQM-mallin mukainen mittarikori) oli hyvin valaiseva ja vastasi mielessäni olleeseen kysymykseen, miten kirjastojen toimintaa oikeastaan pitäisi järkevästi mitata.

Valitettavasti kirjassa oli myös huonoja puolia. Tärkeimpänä esiin nousee kirjoitusvirheiden järkyttävän suuri määrä. On suorastaan irvokasta, että näin huonosti oikoluetun kirjan nimessä esiintyy sana laatu. Virheitä on lähes joka sivulla ja välillä ne oikeasti vaikeuttavat tekstin ymmärtämistä. Kirjoitusvirheiden lisäksi tekstissä on myös muita outouksia, jotka saavat lukijan epäilemään kirjoittajien asiantuntemusta ja luotettavuutta – esimerkiksi ecuista puhuminen eurojen sijasta.

Toinen negatiivinen piirre liittyy kirjan ylimalkaisuuteen ja yleisluontoisuuteen. Kirja on tarkoitettu kaikenlaisten kirjastojen johtajille, mutta painotus tuntuu olevan korkeakoulukirjastoissa. Käytännön esimerkkejä yleisen kirjaston johtamisesta kirjassa ei juurikaan ole, eikä tekstissä painoteta sitä, millä tavalla kirjastolaki määrittää yleisten kirjastojen toimintaa. Olisin toivonut kirjoittajilta hieman syvällisempää näkemystä siitä, millä tavalla eri kirjastotyypit eroavat toisistaan tehtäviltään, tavoitteiltaan ja niiden toteuttamisen suhteen.

Toinen seikka, johon olisin kaivannut syväluotaavampaa analyysia, on tehokkuuteen, laatuun, tuottavuuteen ja vaikuttavuuteen liittyvä problematiikka. Kirjastothan on määrätty mittaamaan toimintaansa, ja rahoitus riippuu osittain näistä mittaustuloksista. Olisikin ensiarvoisen tärkeää huolehtia siitä, että mitataan oikeita asioita – ei siis esimerkiksi pelkkiä lainojen tai käyntien määriä, jos tavoitteena on kansalaisten sivistysmahdollisuuksien turvaaminen tai muu vastaava. Asiaa kyllä käsitellään mainitsemassani luvussa Toiminnan arviointi ja mittaaminen, mutta se olisi mielestäni ansainnut vieläkin suurempaa huomiota.

Kirja soveltunee parhaiten alan opiskelijoille, joilla on sen tukena muuta oppimateriaalia. Seuraavaan painokseen toivottavasti saadaan korjattua edes osa kirjoitusvirheistä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Hyviä sarjakuvia

Pohdin aikaisemmassa päivityksessä, mikä tekee kirjasta hyvän. Sarjakuvien kohdalla kysymys on vielä monimutkaisempi, koska muiden seikkojen ohella myös taide tietenkin vaikuttaa lukukokemukseen.

Nämä ovat mielestäni erityisen hyviä sarjakuvia:

Enki Bilal: La Foire aux Immortels. Juoni yhdistää scifiä ja mytologiaa, urheilua ja korkeakulttuuria. Piirtäjänä Bilal on alansa ehdoton huippu – sopii tulla osoittamaan joku parempi. Visuaalinen ilme on rupinen, värit ovat taidokkaat ja tekniikka persoonallinen. Odotan vain, milloin jokin pelitalo älyää tehdä konsolipelin sarjakuvassa esitellystä hieman erilaisesta jääkiekosta. 

Jos tämän saisi pleikkarille, minäkin saattaisin pelata.

Warren Ellis / John Cassaday: Planetary. Kauniisti piirretty, nerokkaan intertekstuaalinen, hyvin erilainen supersankarisarjakuva. Mitä enemmän lukija oppii populaarikulttuurista ja historiasta, sitä paremmin tämä mestariteos avautuu.

Warren Ellis / Darick Robertson: Transmetropolitan. Miellyttävästi piirretty sarjakuva vaikutti ensimmäisellä lukukerralla kaukaa haetulta scifiltä ja toisella kohtuullisen osuvalta nyky-yhteiskunnan analyysilta.

Eri käsikirjoittajia ja piirtäjiä: Judge Dredd. Hillitön yhteiskuntakriittinen ja humoristinen pläjäys, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Käsikirjoitus korvaa piirrosjäljen puutteet.

René Goscinny / Albert Uderzo: Astérix. Hassuja sanaleikkejä ja käsikirjoitusajankohdan yhteiskuntaa kommentoivaa huumoria. Ranskaksi hauskempi kuin suomeksi.

Pierre Christin / Jean-Claude Mézières: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja. Kauniisti piirretty lapsuuden suosikki, jossa on vieraiden maiden eksotiikkaa ja hieman erilaiset sukupuoliroolit kuin jenkkipönötyksissä.

P. A. Manninen: Teräslilja- ja Kapteeni Kuolio -tarinat. Okei, eivät nämä nyt oikeasti hyviä ole, mutta hirveän viihdyttäviä.

…ja koska hävettää listata pelkkiä miesten tekemiä sarjakuvia, mainitsen myös Julie Doucetin ja Katja Tukiaisen tuotannon. Ne ovat ihan hauskoja.

Nähtyään listani perheenjäsen ihmetteli Alan Mooren puuttumista. Ei voi kieltää, etteivätkö Watchmen ja V for Vendetta olisi merkittäviä teoksia, mutta valitettavasti itse melkein pidän elokuvista enemmän. Myöskään monien jumaloima Sandman ei ole koskaan oikein kolahtanut, osittain epämiellyttävän taiteen ja osittain Neil Gaimanin maneerisen kirjoitustyylin takia. Mike Mignolan Hellboy on kauniisti piirretty, mutta en ole tullut syventyneeksi siihen riittävästi voidakseni sanoa, pidänkö siitä todella. Sama koskee Hugo Prattin Corto Maltesea: pitäisi syventyä enemmän.

Listaa tehdessäni tajusin, että pidän enimmäkseen miesten tekemistä sarjakuvista. Pyydänkin lukijoilta apua: mitä naisten käsikirjoittamaa tai piirtämää sarjakuvaa minun kannattaisi lukea?

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Robert van Gulik: Kummitusluostari

Entuudestaan täysin tuntemattoman kirjailijan muinaiseen Kiinaan sijoittuva dekkari oli poikkeuksellisen positiivinen yllätys. Kirjassa on sopivasti paikallisväriä, toimiva juoni ja tekijän kuvitus, joka korostaa kirjan tunnelmaa sopivan vanhanaikaisella tavalla.

Pidin myös kirjassa olevista rakkaus- ja avioelämään liittyvistä näkemyksistä, muun muassa virkistävän positiivisesta suhtautumisesta moniavioisuuteen ja homoseksuaalisuuteen sekä sen korostamisessa, että lemmensuhteet tulee aina hoitaa niin, että itsekunnioitus säilyy.

Kirja herätti minussa halun tutustua myös ihan oikeisiin vanhoihin kiinalaisdekkareihin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Mor, mor, morjensta?

Kuolema on ikävä juttu. Liittyyhän siihen kalmanhajua, surevia omaisia ja perunkirjoituksia. Latinaksi kuolema on mors.

Marvel-universumissa vaikuttaa superpahis nimeltään Morlun. Silmarillionissa Keski-Maata piinaa jalokivivaras Morgoth, ja Sherlock Holmesin arkkivihollinen on professori Moriarty. Edgar Allan Poen samannimisessä novellissa esiintyy varsin epäilyttävä Morella-niminen nainen, ja H. G. Wellsin mukaan maan alla asuu morlokkeja.

Entä minkä nimen ottaa itselleen kunnianhimoinen pimeyden töihin taipuvainen nuorukainen J. K. Rowlingin tuotannossa? Voldemort, tietysti.

Jos nimi on enne, komisario Morsella taitaa olla selitettävää.

torstai 13. syyskuuta 2012

Roger-Pol Droit: Kuori omena päässäsi – 101 arjen filosofista harjoitusta

Olisin mielelläni pitänyt tästä kirjasta. Edustaahan se ranskalaista filosofiaa, ja vieläpä käytännöllistä. Kuten kirjan nimikin kertoo, siinä esitellään 101 harjoitusta, jotka laventavat kokemusmaailmaa ja auttavat näkemään asioita uudesta kulmasta. Harjoitukset vaihtelevat huvittavasta (virtsaa ja juo yhtä aikaa) karmeaan (kuvittele yksityiskohtaisesti ihmisten murhaamista), arkipäiväisestä (laske tuhanteen) outoon (matki eläimiä yksin omassa huoneessasi).

Kirja kuitenkin oli yllättävän tylsää ja pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjoittajan ranskalaisuus puskee läpi tavalla, jota en aina osannut pitää pelkästään positiivisena. Harjoitukset on tietysti tarkoitettu suoritettaviksi eikä pelkästään luettaviksi, ja joitakin toki kokeilinkin. Suurin osa niistä valitettavasti on sen verran vaativia, etteivät olosuhteet sallineet ryhtyä niihin. Kirja varmasti olisi avautunut eri tavalla, jos olisin kokeillut jokaista 101 harjoitusta.

Lukemassani niteessä oli erikoinen piirre: joku entinen lainaaja oli katsonut aiheelliseksi editoida Droitin tekstiä lyijykynän kanssa. Kummallisimpia sanavalintoja oli muutettu tavallisemmiksi ja osa lauseista poistettu. Huomautuksista päätellen lukija oli ajatellut joko lukea editoimansa tekstinpätkän ääneen tai kopioida sen jonnekin ilmeisesti väittääkseen, että se oli sellaisenaan kotoisin Droitin kirjasta. Puuttumatta siihen, mitä mieltä olen kirjaston kirjojen tärvelemisestä, pidän ratkaisua outona.

Kummallista on myös se, että Droit kiittelee kirjan lopussa henkilöitä, jotka olivat konekirjoittaneet käsikirjoituksen. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen käsin käy mielestäni jo itsessään filosofisesta harjoituksesta.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Christiane Heggan: Nettimurha

Pyysin perheenjäsentä tuomaan kevyttä kesälukemista, esimerkiksi dekkareita. Tuotu kirja osoittautuikin varsin kevyeksi, peräti harlekiinijännäriksi. No, lukeehan niitäkin kerran viidessätoista vuodessa, tuumasin, ja ryhdyin puuhaan.

Ensimmäinen haaste oli vauva, joka hyökkäsi teoksen kimppuun ja möyhensi sitä kiihkeästi. Kun perillinen oli irrotettu kirjallisuudesta, totesin kirjan yllättävän siedettäväksi. Se ei herättänyt samanlaista epätoivoa ja suoranaista tuhoamisvimmaa kuin aiemmin lukemani harlekiinikirjat. Sisältö on jokseenkin päätön, mutta kirjassa on nykyaikaisia elementtejä, kuten yksinhuoltajia ja tietokoneita, mistä plussaa. Teoksen kirjallinen taso on kyllä äärettömän alhainen, ja kielellisesti se on lähinnä selkokieltä. Romantiikkaa kirjassa on varsin vähän, ja erittäin poikkeuksellisesti päähenkilön sekä hänen miesystävänsä suhteessa ei ole minkäänlaista komplisoitumista. Muutenkin kirjan jännitteet ovat aivan olemattomia, ja toimintakohtaukset lähinnä naurettavia.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa voisi suositella. Yleensähän harlekiineja kai lukevat naiset, jotka kaipaavat romantiikkaa elämäänsä, mutta kun ei kirjassa sitäkään ole. Ehkä kohderyhmänä ovat juurikin imettävät äidit, jotka joutuvat aikaa kuluttaakseen lukemaan roskaa, jota kukaan ei jää kaipaamaan, jos vauva sen silppuaa.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämän 1300-luvulle sijoittuvan romaanin alussa rikkaan maaorjan häihin änkeävä linnanherra raiskaa morsiamen ensi yön oikeuteen vedoten kesken juhlien. Kirjassa esiintyy isä, joka hoitaa kuolemaisillaan olevan pikkuvauvan terveeksi syöttämällä tälle papuleipää, sekä konttaava nelikuinen vauva. Päähenkilön suvussa kaikilla on perinnöllinen syntymämerkki. Kirjassa käytetään metrijärjestelmää, maaorjalla on juomalaseja ja maalaistolvanat ovat hyvin perillä historiasta ja jopa lakitiedosta.

Ensimmäisen sadan sivun aikana kuvataan kaksi kuoliaaksi ruoskimista ja kaksi raiskausta. Teoksessa esiintyy myös vuosikausiksi koppiin suljettu nainen. Teksti on tyylillisesti horjuvaa, eikä kirjailija onnistu rakentamaan kunnollisia jännitteitä. Suomennos ei ole erityisen hyvä.

Voi olla, että kirjan loppupuolella tapahtuu jonkinlainen hipsterillis-ironinen käänne, joka haastaa postmodernilla tavalla lukijan ennakko-oletukset ja oikeuttaa edellä kerrotun. En kuitenkaan pidä sitä todennäköisenä. Huolimatta siitä, että kirja on kannen mukaan ”Suurmenestys Euroopassa – vangitseva lukuelämys” ja sitä on ”myyty yli 4 000 000 kappaletta”, jouduin mielenterveyttäni varjellakseni valitettavasti luovuttamaan sivulla 102. 

Kirkonrakennuksesta ja raiskauksista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Ken Folletin kirjaa Taivaan pilarit. En minä kyllä siitäkään pitänyt, mutta sen sentään pystyin lukemaan loppuun asti.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ei mikään valiojoukko

Jotkut suomalaiset ovat huolissaan maahanmuuton ja moskeijoiden tapaisten ilmiöiden vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin. Ei kannattaisi. Suomalaiset nimittäin tuhoavat kulttuuriaan - tai ainakin kieltään - ihan itse. Tästä oivana esimerkkinä on Turun Sanoman välissä meillekin tupsahtanut Valio Kotiruokaa TM -mainosläpyskä.

Lehtisen teksti vilisee omituisia ja kömpelöitä ilmaisuja, kuten "Sen voimakas ja täyteläinen maku on luotu vahvaan herkutteluun" ja "Nosta juurekset oman maan sadosta". Yhdysviivat ovat toimituksesta ilmeisesti loppuneet, koska niitä ei juurikaan käytetä, ainakaan oikeissa paikoissa. Suurin närästys kuitenkin herää Valion tuotteiden nimiä lukiessa. Maistuisiko esimerkiksi Valio Viilis (R) Gefilus (R) 150 g vähemmän sokeria HYLA (R) päärynä-vanilja? Haluaisitko laittaa sipulikastikkeeseen Valio Oivariini (R) juoksevaa, kuten ohjeessa käsketään? Kun kerran muiden maustettujen rahkojen nimissä mainitaan ihan oikeita makuja, kuten vanilja tai sitruuna, miksi ihmeessä sen yhden nimi on valkoinen?

Herää kysymys, johtuvatko omituiset nimet siitä, että Viilis ei ole oikeasti viiliä, Oivariini juokseva ei ole margariinia ja maustettu rahka valkoinen ei ole... jaa-a, mitään ravinnoksi tunnustettavaa ainetta.

Ehkä kielipuolisuus on sittenkin lohdullisempi vaihtoehto.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Bengt Karlöf: Tehokas johtaminen – yritystalouden kaivattu ydin

Johtamista käsittelevät kirjat tuppaavat usein olemaan tylsiä ja sekavia. Syynä ehkä on Karlöfinkin kirjassaan (s. 15) mainitsema ilmiö, ettei liiketaloustieteessä ole yhtenäistä teoreettista perustaa. Tai sitten syynä on se, mitä itse epäilen, eli sekä johtamisesta että opettamisesta kiinnostuneiden ihmisten älytön itsekeskeisyys ja itsekritiikin puute, joka estää kirjoittamasta aiheesta hyviä kirjoja.

Karlöfin kirja ei ole poikkeus tähän sääntöön. En itse asiassa kyennyt lukemaan sitä aivan loppuun asti, niin epäjohdonmukainen ja paikoitellen hölmö se oli. Kirjassa on outoja aivopieruja (kuten väite, että kommunistinen diktatuuri olisi aiheuttanut Kuubassa vallankumouksen), sokeaa idealismia (kuten usko liberaalin markkinatalouden erinomaisuuteen) sekä Karlöf Consulting -yrityksen röyhkeää markkinointia.

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä puolia. Karlöf avaa tehokkuuden käsitteen hyvin selvästi ja ymmärrettävästi. Tehokkuus muodostuu tuottavuuden ja arvon välisestä suhteesta. Tuottavuus on resurssiyksiköiden ja tuotettujen hyödykkeiden välinen suhde, kun taas arvo on asiakkaan kokema hinnan ja laadun välinen suhde.

Karlöf on oivaltanut tehottomuuden vaarat olosuhteissa, joita hän kutsuu suunnitelmataloudeksi. Suunnitelmatalous on Karlöfin nimitys mille tahansa toiminnalle, josta puuttuu asiakkaiden mahdollisuus valita vapaasti eri tuottajien tai toimittajien välillä. Suunnitelmataloutta ovat esimerkiksi verovaroin tuotetut palvelut (kuten kirjastot), mutta myös organisaatioiden eri osat, jotka tuottavat palveluita tai hyödykkeitä toisilleen (kirjastojen tapauksessa esimerkiksi viestintäyksikkö, joka tuottaa viestintää tieto-osastoa varten).

Karlöf painottaa myös oikeiden mittareiden käytön tärkeyttä tehokkuuden mittaamisessa. Esimerkiksi kirjastojen tapauksessa on tapana mitata sellaisia asioita kuin henkilökunnan määrää, aukiolotunteja, käyntejä ja lainoja. Kirjastolain mukaan kirjaston tehtävä ei kuitenkaan suinkaan ole tuottaa esimerkiksi lainoja vaan muun muassa ”edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen”. Se, saavuttaako kirjasto lain määräämät tavoitteet ja kuinka tehokkaasti, ei selviä kävijämääriä tai aukiolotunteja tarkastelemalla. En kyllä tiedä, mitä mittareita moisen mittaamiseen pitäisi käyttää, mutta nykyisillä se ei mielestäni ainakaan onnistu.

Kiinnostava oli myös Karlöfin toteamus siitä, etteivät tehokkuuspyrkimykset luonnostaan ole osoitus kylmyydestä, kovuudesta ja epäinhimillisyydestä. Jos siltä tuntuu, se johtuu siitä, ettei arvon mittaamisessa ole otettu huomioon kaikkia arvon muodostumisen tekijöitä. Jos kirjaston toimintaa esimerkiksi halutaan tehostaa lainausautomaattien käyttöönotolla, mutta automaatit herättävät vastenmielisyyttä ja ahdistusta asiakkaissa, tehostamisessa ei välttämättä ole onnistuttu.  Myös Karlöfin ajatukset strategiatyöstä ja henkilöstön sitouttamisesta strategian toteuttamiseen olivat mielenkiintoisia.

Puutteistaan huolimatta Karlöfin kirja siis herätti minussa monenlaisia omaan alaani liittyviä ajatuksia, eikä sen lukemiseen käytetty aika mennyt hukkaan.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Batman – parhaat tarinat (Egmont 2012)

Olen aina pitänyt Batmania hiukan hölmönä hahmona. Onhan kyseessä miljardööri, jonka käsitys tehokkaimmasta rikollisuuden torjunnasta on partioida kaduilla pukeutuneena pitkiin kalsareihin ja lepakonkorviin ja mukiloida yksittäisiä rikollisia. Ihmepoika Robin on jotenkin vielä häiritsevämpi, hänellä kun ei ole edes pitkiä kalsareita, vaan pelkästään lyhyet.

Parhaat tarinat -kokoelmaan on koottu Batman-tarinoita suunnilleen seitsemältä vuosikymmeneltä. Tarinoiden piirrostyyli ja Batman-tulkinnat vaihtelevat suuresti, mutta mistään johdonmukaisesta hahmonkehityksestä ei kokoelman perusteella voi puhua. En myöskään sanoisi useimpia tarinoita kovinkaan hyviksi – jos nämä ovat niitä parhaita, niin enpä haluaisi joutua lukemaan huonoimpia.

Oli kokoelmassa kuitenkin ihan siedettäviäkin tarinoita. Pidin erityisesti Yksinäisen miehen tarinasta vuodelta 1987, ja siinä etenkin hillittömästä Bruce Waynen opiskeluaikoja käsittelevästä osuudesta. Batmanin hahmonkehityksestä kiinnostuneille suosittelen kuitenkin melkeinpä mieluummin Warren Ellisin Planetary-tarinaa Night on Earth (ilmestynyt Planetary – Crossing Worlds -kokoelmassa), jossa eri Batman-tulkinnoilla herkutellaan oikein kunnolla. 

Tarinasta Rehellisen rikollisen tapaus

maanantai 3. syyskuuta 2012

Mikä tekee kirjasta hyvän?

Olen aikonut jo suunnilleen blogin aloittamisesta asti tehdä päivityksen kirjoista, jotka ovat mielestäni erityisen hyviä. Se on kuitenkin osoittautunut odotettua hankalammaksi. Ensinnäkin pidän todella monista kirjoista, joten listasta tulisi sangen pitkä. Toisekseen pitäminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että kirja olisi hyvä – voihan sitä ihminen pitää huonoistakin kirjoista.

Maalaustaiteen puolella on mielestäni helpompi määritellä, mitkä elementit tekevät teoksesta hyvän. Katson pääasiassa kompositiota, teknistä osaamista ja värejä. Teoksen aihe ei ole merkityksetön, mutta se ei varsinaisesti mielestäni vaikuta maalauksen hyvyyteen. Erityisen vaikutuksen minuun tekee, jos öljyväriteos on joko selvästi maalattu kerralla korjailematta ollenkaan (kuten jotkin Picasson myöhäiskauden työt) tai jos siinä on tarkoin harkittuja kerroksia kerrosten päällä (kuten monissa ennen 1800-luvun loppua maalatuissa teoksissa). Näköisyys ei ole mikään itseisarvo, mutta jos näköisyyteen pyrkimisessä on selvästi epäonnistuttu, teosta harvemmin tulee pidettyä kovin hyvänä.

Mikä sitten tekee kirjasta hyvän? En ole tullut opiskelleeksi kirjallisuustiedettä, joten en oikeastaan tunne alan terminologiaa tai yleisiä käsityksiä. Yritänkin vetää jonkinlaisen analogian maalaustaiteen puolelta.

Aiheella ei mielestäni ole mitään merkitystä. Tärkeistä ja kiinnostavista aiheista kirjoitetut kirjat eivät mielestäni ole välttämättä mitenkään erityisen hyviä (esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta). Toisaalta sinänsä tylsän kuuloisista aiheista saa todella hyviä kirjoja (esimerkiksi Alastalon salissa on loistava, vaikka se näennäisesti käsitteleekin mitä tylsimpiä asioita, laivan varustamista ja esimerkiksi piipun valintaa).

Kompositiota vastaisi kirjallisuudessa kai suunnilleen se, että kirjan elementit ovat tasapainossa, ja että loppuratkaisussa langanpäät solmitaan tyydyttävällä tavalla yhteen. Monien kirjojen loppuratkaisu on tässä suhteessa pettymys, mutta esimerkiksi Joe Abercrombie onnistuu The First Law -trilogiassaan tuomaan runsaslukuisten henkilöittensä kohtalot siistillä tavalla yhteen. Myös Jane Austen onnistuu mielestäni loppuratkaisuissaan hyvin. Sen sijaan inhoan erityisesti deus ex machina -tyylisiä ratkaisuja, esimerkiksi Niklas Ekdalin I döden dina män -kirjassa tapahtuvaa outoa psyykikkokäännettä.

Teknistä osaamista ei tarvinne hirveästi selitellä: teoksen pitää olla kirjoitettu hyvällä suomen tai muulla kielellä, eikä siinä saa olla ylettömästi kirjoitus- tai muita virheitä. Hyvän vaikutuksen tekee, jos teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ikään kuin se olisi kirjoitettu siltä istumalta. Sen sijaan jatkuva cliffhangereiden käyttö ärsyttää, esimerkkinä Dan Brownin Da Vinci -koodi.

Näköisyyttä vastaa mielestäni fiktiivisen teoksen asiasisällön virheettömyys. Kiinnitän huomiota esimerkiksi tällaisiin asioihin: George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa mainitaan, että pohjoisessa on jäästä tehty muuri. Mikäli muuri pysyy sulamatta, kaiken järjen mukaan lämpötilan pitäisi olla suurimman osan ajasta alle nollan. Muurin pohjoispuolella kuitenkin kasvaa metsää, myös lehtipuita, mikä tuntuisi viittaavan hiukan korkeampaan keskilämpöön. Maailmassa siis näyttäisi olevan virhe, ja virheen pohtiminen vie keskittymistä itse tarinaan.

Pidän myös sekä kirjoissa että maalauksissa siitä, jos teoksessa on jotakin monitulkintaista ja selittämätöntä. Jos teoksesta tulee mieleen hieman eri asioita joka kerta, kun sen näkee tai lukee, tai jos se kestää hyvin aikaa ja lukuisia luku- tai katsomiskertoja, teos on erityisen hyvä.

Tässä on listani joistakin erityisen hyvistä kirjoista, kun hyvyys on määritelty edellä mainittujen kriteerien mukaan:

J. R. R. Tolkien: Hobitti. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma

Ursula K. LeGuin: Maameri-trilogia. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma. Lisäksi kirjat kestävät useita lukukertoja ja ne voi tulkita monella eri tavalla.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Lukijan kärsivällisyyden haastava outo soppa, joka kuitenkin kirkastuu mestarillisesti lopussa.

Tim Powers: Anubiksen portit. Mielikuvituksellinen ja outo härdelli, joka kuitenkin selviää lopussa.

Oliko tässä nyt mitään järkeä? Pitäisikö minun opiskella kirjallisuustiedettä? Mitkä ovat sinun mielestäsi hyviä kirjoja?

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Edgar Rice Burroughs: Lost on Venus

Kirjassa on sottaisia kommunisteja, tehokkaita natseja sekä kaikki seikkailukirjallisuuden kliseet alkaen lautanrakennuksesta ja päättyen zombeihin. Hämmennystä herätti maininta, että venuslaiset sotilaat ovat tavanomaisesti pukeutuneet ”G stringeihin”. Huolellinen tutkimus Wikipediassa kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollutkaan narupöksy vaan ihan vain lannevaate. Kirja ei ole huonoin lukemani (huonoin on Niklas Ekdalin I döden dina män), mutta ehtaa pulp-kirjallisuutta se on. En erityisemmin suosittele muuten kuin jonkinlaisena ikkunana vuoden 1933 ajankuvaan.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Sukupuolitietoisuutta

Asterix-albumissa Astérix le gaulois (Asterix gallialainen) ei esiinny yhtäkään naista. Ei edes niissä kuvissa, joissa on isoja joukkokohtauksia, ei edes taustalla.

J. R. R. Tolkienin Hobitissa ei mainita yhtäkään naista nimeltä. Aivan ilman naisia ei sentään selvitä: Smeagolin isoäiti mainitaan legendaarisessa kohtauksessa, jossa Klonkku muistelee munien imemistä.

Kuva David Wenzelin sarjakuvasta
Mieleeni ei tule yhtäkään kirjaa, jossa olisi pelkkiä naishahmoja. Kai niitäkin sentään on?

Keksitkö muita kirjoja tai sarjakuvia, joissa esiintyy pelkästään miehiä tai pelkästään naisia? Kerro kommenteissa!

perjantai 31. elokuuta 2012

Timo Vuorisalo: Kolme simpanssia Nummenmäellä

Aloitin turkulaisen eläinkirjan lukemisen varmaan kymmenkunta vuotta sitten, mutta jostain syystä jämähdin pullasorsalukuun vuosikausiksi. Nyt tuli sitten luettua tämäkin pala Turun historiaa loppuun. Kirjaa tuskin kehtaa mainostaa äärettömän mielenkiintoiseksi, kun kerran se oli kesken niinkin pitkään, mutta kyllähän se yhdistää kaksi mielenkiintoni kohdetta, biologian ja historian. Paikallishistoria on sitä paitsi aina kiinnostavaa, ja kirja on sekä menevän sujuvasti että riittävän tieteellisesti kirjoitettu. Kirjasta selviää yllättäviä tietoja, mm. se, että oravien ja varisten esiintyminen kaupungissa on vielä sata vuotta sitten ollut aivan olematonta. Miinusta tulee järkyttävän huonosta ulkoasusta. Suosittelen paikallishistoriasta kiinnostuneille.

torstai 30. elokuuta 2012

Suosittuja kirjoja, joista en pitänyt

Kuten blogistanikin ilmenee, en kauheasti välitä useimmista lukemistani kirjoista. Luettelen tässä muutamia suosittuja tai hyvät arvostelut saaneita kirjoja, joista en pitänyt. Pyydän jo etukäteen anteeksi aiheuttamaani mielipahaa - jotkut näistä varmaan ovat blogini lukijoiden suosikkeja.

Sofi Oksanen: Puhdistus. Kirja käsittelee mielenkiintoista ja tärkeää aihetta, virolaisten ja naisten sortoa. Romaanina se on kuitenkin mielestäni, anteeksi nyt vain, ihan kökkö. Kerronta on naiivia ja osa tapahtumista epäuskottavia. Kirjailija jättää pahimmat julmuudet kertomatta luottaen lukijan päättelykykyyn ja mielikuvitukseen, jonka ei kuitenkaan mielestäni kohtuudella voi olettaa ulottuvan kykyyn kuvitella neuvostoaikaisia kidutuksia. Mielestäni teos toimisi paremmin näytelmänä, missä muodossa sitä kai on esitettykin.

Stieg Larsson: Millennium-trilogia. Paikoitellen ihan viihdyttäviä jännäreitä, joita kuitenkin kuormittaa omituinen naisviha ja ajoittainen kerronnan laahaavuus. Kumpikaan päähenkilöistä ei ole uskottava (etenkin Mikael Blomkvistin toimintakohtaukset ovat ihan hölmöjä), ja toisin kuin jotkut ovat antaneet ymmärtää, Lisbeth Salander on roolimalliksi soveltumaton. Kirjat ovat mielestäni oikea malliesimerkki eräänlaisesta muka-feminismistä, missä naispäähenkilön osoittaminen erityisen vahvaksi hahmoksi ikään kuin oikeuttaa kaikenlaisten raakuuksien ja seksuaalisen väkivallan kuvaamisen.

Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell. Kirjasta on sanottu, että sen kerrontatapa on tärkeämpää kuin sisältö. Ilmeisesti suomennos ei tee teokselle oikeutta, koska en kerta kaikkiaan saanut siitä mitään irti.

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu. Olin kuullut sarjasta niin paljon kehuja, että aloitin sen lukemisen innolla. Tosiasiassa kirjoissa vilisee kansa- ja luonnontieteellisiä virheitä sekä epäselvyyksiä, eivätkä henkilöt ole psykologisesti uskottavia. Starkin lapsien kamppailu elämän vastoinkäymisiä vastaan on melodramaattisuudessaan jopa naurettavaa, ja väkivallan kuvaukset vastenmielisiä. En pidä suomenkielisten laitosten käännöstä ja kansikuvia onnistuneina. Saman kirjallisuudenlajin edustaja Joe Abercrombie hoitaa homman mielestäni paljon paremmin onnistuen kirjoittamaan rosoista ja karua aikuisten fantasiaa huomattavasti enemmällä huumorilla ja vähemmillä raiskauksilla.

Reijo Mäki: Vares-kirjat. Eiväthän ne edes ole dekkareita.

Dan Brown: Da Vinci -koodi, Enkelit ja demonit. Albiinomunkkeja? Bondage-assassiineja? Oikeasti?

Mikä kirja sinusta sai aivan liian hyvät arvostelut tai liikaa myyntimenestystä? Kerro kommenteissa!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Agatha Christie: Lordin kuolema

Christien tuotanto on laaja ja hiukan epätasainen. Monet pitävät Hercule Poirot -kirjoja parhaina, ja ainakin omasta mielestäni Lordin kuolema oli oikein hyvä: juoni oli sopivan monimutkainen, mutta kuitenkin ymmärrettävä, ja henkilökuvaus mukiinmenevää. Plussaa tulee sadistiaatelisesta kauniine miespalvelijoineen sekä rahanahneista juutalaisista (huom. kirja on kirjoitettu ennen 2. maailmansotaa), miinusta ranskankielisistä lauseista (ei ollut sanakirjaa lukiessa käsillä).

tiistai 28. elokuuta 2012

Hannu Salmi: Vuosisadan lapset

Hannu Salmi oli lempiopettajani yliopistossa. 1800-lukua eri näkökulmista käsittelevän teoksen arvostelu on siksi hankalaa, mutta yritetään. Kirja on tyypillistä kulttuurihistoriaa sekä hyvässä että pahassa. Positiivista on aiheen käsittely tapa- ja mentaalihistoriallisesta näkökulmasta, siis ei pelkästään tapahtumahistoriallisesta. Osa kirjan luvuista on hyvin mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa. Negatiivista kirjassa on edellä mainittu tapahtumahistoriallisen otteen minimaalisuus: Salmi mainitsee tapahtumia ja ilmiöitä toisinaan vain niiden saksankieliseltä(!) nimeltä kertomatta niistä tarkemmin, eikä mielestäni voida olettaa, että lukija välttämättä tietää, mistä on kysymys. Kielteistä on myös joidenkin asioiden leväperäinen käsittely, itseäni ainakin häiritsi esimerkiksi Beau Brummelin ja Oscar Wilden niputtaminen dandy-käsitteen alle ikään kuin samankaltaisina hahmoina. Lisäksi toisinaan kirjoittajan keskustelu alkuperäislähteiden kanssa vaikuttaa hieman tarkoitushakuiselta (tämä tosin on kulttuurihistoriallisen tutkimuskirjallisuuden ongelma laajemminkin). Joistakin harvoista puutteistaan huolimatta teos kuitenkin on kiinnostava katsaus 1800-luvun ilmiöihin, ja suosittelen sitä aikakaudesta kiinnostuneille.

maanantai 27. elokuuta 2012

P. A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Perheenjäsen oli ostanut Kapteeni Kuolion lyhyitä seikkailuja kahdella eurolla. Miksi ihmeessä niitä niin halvalla myytiin, ihmettelen, sillä nehän ovat aivan loistavia. Kapteeni Kuolio on vanha suosikkini, mutta pitemmät tarinat ovat olleet pieniä pettymyksiä. Lyhyissä tarinoissa Manninen mielestäni tasapainottelee nautinnollisen taitavasti Kapteenin supersankariuden ja mahdollisten mielenterveysongelmien välimaastossa jättäen tilanteen kiehtovan avoimeksi. Kun vielä löytäisin jostain joskus ihan varmasti lukemani kokoelman muiden tekijöiden Kuolio-tarinoita, olisin varsin tyytyväinen.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kirjanystävän kostea yllätys

Blogin kirjoittajaa saattaa joku luulla bibliofiiliksi, kun hän kerran kirjoista kirjoittaa. Vaan mikä lienee totuus?


Aina ei mene putkeen kirja-alan ihmiselläkään.

lauantai 25. elokuuta 2012

Derren Brown: Miten mieltä hallitaan

Kirja alkaa kummallisella lauseella ”Viime sain päähäni käydä akvaariossa”, mikä ei suoranaisesti innosta jatkamaan. Lisäksi kirjoittaja olettaa, että lukija a) tietää, kuka kirjoittaja on (itse en tiennyt) sekä b) on kiinnostunut kirjoittajan ajatuksista, mielipiteistä ja tekniikoista (itse en ollut, koska en tosiaan yhtään tiennyt, kenestä on kyse). Hieman vaivaannuttavan alun jälkeen osa kirjasta paljastuu viihdyttäväksi ja kiinnostavaksi kuvaukseksi taikatempuista, psyykikon työstä, hypnoosista, NLP:stä, lumevaikutuksesta ja muistin tepposista. Kirjassa on myös lyhyt self help -osuus, joka vedonnee niihinkin, jotka eivät yleensä välitä sellaisesta kirjallisuudesta.

Loppua kohti kirja taantui mielestäni aika pitkäpiimäiseksi paasaukseksi, ja kuten kirjoittaja itsekin tunnustaa, kokonaisuus on epätasainen ja jopa sekava. Lopun kirjallisuusluettelo on kuitenkin taas erinomainen (yksi parhaita, mitä olen koskaan nähnyt), ja kirjaa voi suositella pelkästään senkin takia. Suosittelen kaikille, joita mieleen (sekä omaan että toisten) vaikuttaminen kiinnostaa.

perjantai 24. elokuuta 2012

Pornoa kirjastoon?

Palaan vielä Suomen Kuvalehdessä eilen ilmestyneeseen yleisten kirjastojen valintapolitiikkaa käsittelevään juttuun, tarkemmin sanottuna jutun loppuun. Tikkurilan musiikkikirjaston informaatikko, sananvapausasiaa aktiivisesti ajava Heikki Poroila ”toivoo jonkun kirjaston rohkean naisjohtajan puolustavan julkisesti myös reilusti eroottisten sisältöjen kirjastokelpoisuutta”. Jutussa ”reilusti eroottisilla sisällöillä” ilmeisesti tarkoitetaan pornoelokuvia ja -lehtiä, ainakin Playboy mainitaan ennen Poroilan kommenttia. Poroila on muistaakseni ennenkin peräänkuuluttanut pornoa kirjastoihin ja harmitellut, kun muut kirjastoalalla työskentelevät eivät halua keskustella asiasta. Mielestäni aihe on kiinnostava, ja on harmi, ettei se ole herättänyt kirjastoväessä tämän suurempaa mielenkiintoa. Keskustellaan siis, vaikka en ”rohkea naisjohtaja” olekaan.

On useita syitä, miksi pornoa ei yleensä hankita yleisiin kirjastoihin.

1) Sitä saa jo. Suomessa on kuusi vapaakappalekirjastoa, joihin tulee kaikki Suomessa ilmestyneet painotuotteet, siis myös pornolehdet. Lehtiä voi kaukolainata oman kaupungin- tai kunnankirjaston välityksellä tai lukea vapaakappalekirjastoissa paikan päällä. Kaukolainaaminen maksaa muutaman euron, ja yleensä lehtiä ei lainata kotiin – vapaasti tutkittavissa ne kuitenkin ovat. Lisäksi pornoa kuulemma on helppo löytää netistä. Tietysti jos pornon ystävällä ei ole nettiyhteyttä ja tietokonetta kotona, ja kirjasto kieltää pornon katselun tiloissaan, tilanne on ongelmallinen. Pornoelokuvien saatavuus on rajoitetumpi: niitä voi toki vuokrata, mutta vuokrahinnat lienevät vitosen luokkaa per filmi per päivä – kovin pienituloisella ei siihen siis ole varaa.

2) Lasten suojelu. Lasten suojelun pornolta voi helposti leimata siveydensipulimaiseksi kukkahattutäteilyksi. Kysymys on siitä huolimatta mielestäni relevantti. Pornolle altistumisen aiheuttamia haittoja lapsen kehitykselle ei liene todistettu aukottoman tieteellisesti, mutta kirjastotyö onkin käytännön työtä, jossa voi käyttää tieteellisten todisteiden lisäksi myös tervettä järkeä ja yleistä elämänkokemusta. Yksi ratkaisu olisi pitää lapsille sopimattomat eroottiset aineistot niin sanotusti tiskin alla, mistä niitä pääsisi lainaamaan esittämällä henkilöllisyystodistuksen. Toisaalta pornoelokuvat voisivat ehkä olla esillä ilman kansipapereita, koska pelkän dvd-levyn näkeminen tuskin aiheuttaa lapsissa kovin suuria vaurioita. Aineistojen pitäminen tiskin alla olisi kyllä mielestäni huono ratkaisu, koska se sitoisi työvoimaa ja tiloja sekä rajoittaisi aineiston houkuttelevuutta lainaajien silmissä.

3) Eettiset ongelmat. Pornoteollisuus kytkeytyy toisinaan sellaisiin ikäviin ilmiöihin kuin järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjaston ei pidä mielestäni tukea näitä ilmiöitä edes välillisesti. Jos on olemassa ”reilun kaupan pornoa”, sellaista voisi hankkia.

4) Vastuu veronmaksajien rahoista. Kuten kirjastoalalla toimivat tietävät, eroottisia kuvia sisältävä aineisto päätyy kirjastosta usein nopeasti varkaitten käsiin. Kuvia myös leikellään irti. Lisäksi pornografinen aineisto tuppaa helposti sotkeutumaan (koska eihän sitä nyt yleensä käytetä pelkän akateemisen mielenkiinnon, vaan ihan toisenlaisten himojen tyydytykseen; kokemukseni perusteella ainakin videovuokraamon pornoelokuvat saattavat välillä olla aika limaisia). Mitä järkeä on käyttää määrärahoja sellaisen aineiston hankkimiseen, joka tuhoutuu välittömästi?

Järkevään rahankäyttöön liittyy mielestäni myös kysymys aineiston laadusta. Laadun määritelmät ovat tietysti subjektiivisia ja alttiita Suomen Kuvalehdessä kauhistelluille henkilökohtaisille mielipiteille. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos aineiston ainoa tarkoitus on tyydyttää esimerkiksi tirkistelynhalua tai aiheuttaa seksuaalista kiihottumista, sen paikka ei ole kirjaston hankintalistan kärjessä. Sama koskee myös esimerkiksi kielellisesti tai sidokseltaan huonolaatuisia kirjoja.

Mielestäni on ihan hyvä ratkaisu, ettei kirjastoihin hankita esimerkiksi juorulehtiä, harlekiinikirjoja tai pornoa. Kyseessä ei mielestäni ole niinkään asiakkaitten suojelu itseltään kuin kirjastonhoitajan ammattitaidon käyttäminen siihen, että asiakkaille tarjotaan laadukkaita aineistoja. Tämän sanottuani haluan kuitenkin korostaa, että ”laatu” on niin epämääräinen käsite, että sen sisällöstä pitää käydä keskustelua.

5) Henkilökohtaiset mielipiteet. Valintatyötä tekevillä kirjastonhoitajilla on jonkin verran vapautta sen suhteen, millaisia aineistoja kirjastoon hankitaan. Alalla luultavasti työskentelee myös ihmisiä, joiden mielestä porno on inhottavaa, ja jotka eivät hankkisi sitä, vaikka syitä 1 – 4 ei olisikaan olemassa.

Lisätietona todettakoon, etten itse työssäni tee aineiston valintaa. Omalla vastuullani oleva kokoelmatyö on senlaatuista, että siinä ani harvoin törmää eroottiseksi luokiteltavaan aineistoon. Esittämäni näkemykset eivät myöskään liity millään tavalla työpaikkani kokoelmapolitiikkaan, vaan ovat omia pohdintojani.

Pitäisikö kirjastoissa olla pornoa? Miksi? Keskustele, ole hyvä!

torstai 23. elokuuta 2012

Suomen Kuvalehti ja kokoelmatyö

Suomen Kuvalehdessä ilmestyi juttu kirjastojen kokoelmatyöstä. Jutussa muun muassa pohdittiin, harrastavatko kirjastot sensuuria aineistonvalinnassaan.

On hyvä, että asiasta puhutaan. Kuten jutussa todettiin, henkilökohtaiset mielipiteet ja mieltymykset vaikuttavat jossakin määrin kokoelmatyöhön – kuinka muuten voisi ollakaan, kun ihmiset sitä tekevät. Jossakin voi hyvinkin olla myös suoranaista sensuuria harrastavia kirjastonhoitajia, vaikka itse en olekaan sellaisia työssäni kohdannut. Itsekin kokoelmatyötä tekevänä kirjastonhoitajana haluaisin kuitenkin tuoda esille pari näkökulmaa, jotka jäivät jutussa mielestäni vähälle huomiolle.

1) Kokoelmatyö on yksi kirjastoalan vaikeimmista, ellei peräti vaikein, osa-alue. Yleisessä kirjastossa on hyvin vaikeaa määritellä yksiselitteisesti, miten sitä pitää tehdä oikein. Vastauksena ei voi olla, että otetaan kokoelmaan kaikkea; sitä varten on ensinnäkin olemassa Varastokirjasto, vapaakappalekirjastot (joita jutussakin erikseen mainitussa Turussa on peräti kaksi) sekä kaukolainausjärjestelmä. Toisekseen aineiston hankinnassa tulee vastaan rahan ja hyllytilan puute.

Etenkin tilanpuute lienee seikka, jota maallikko ei helposti tule ajatelleeksi. Tosiasia kuitenkin on, että aineistoa on pakko poistaa koko ajan myös silloin, kun sitä mieluummin säästäisi. Uutta aineistoa ei siis ole mahdollista hankkia määrättömästi, vaikka rahaakin olisi. Jollain perusteella säästettävää ja hankittavaa aineistoa pitää karsia, ja useinkaan yksiselitteisten ja helppojen karsintaperusteiden soveltaminen ei aineiston valtavan määrän takia riitä.

2) Toisin kuin jutussa mielestäni annetaan ymmärtää, kirjastonhoitajalla on (ainakin moraalinen, ellei laillinen) vastuu aineistosta. Kirjastonhoitajalla on asiantuntemusta, jonka avulla hän voi erottaa vanhentuneen tai virheellisen tiedon uudesta tai oikeasta. Saman vaatiminen asiakkaalta on mielestäni moraalitonta vastuunpakoilua. Helpointa asia on ehkä ymmärtää ajattelemalla Pharmaca Fennican tai teknisen alan standardien tapaisia julkaisuja, joiden kohdalla vanhentuneen tiedon esillä pitäminen voi olla jopa vaarallista. 

Toisilla tiedonaloilla vastuukysymykset ovat tietysti vaikeampia ratkaista. Pitäisikö kirjaston ottaa kokoelmaan esimerkiksi teos, jossa tarjotaan harhaanjohtavaa tietoa ehkäisystä? Entäs ohje- ja inspiraatiokirja itseään viilteleville teineille? Pornografiaa, jota tehtäessä on ehkä rikottu lakia ihmiskaupan tai lasten seksuaalisen hyväksikäytön muodossa? Rikoksesta tuomitun henkilön poliittinen kiistakirjoitus, jonka sisältö saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit? Valinta voi olla melkoista kaltevalla pinnalla liikkumista.

On myös otettava huomioon vastuu veronmaksajien rahoista. Jos käytössä on sata euroa, pitäisikö se käyttää suositun kirjailijan uutuuskirjoihin, koulukirjoihin vai Jalluihin? Mikä hyödyttäisi veronmaksajia eniten?

Tarkoitukseni ei ole puolustella sensuuria harjoittavia kirjastonhoitajia, sikäli kuin heitä on olemassa. Haluan kuitenkin tähdentää, että hyvinkin tehdystä työstä on helppo löytää yksittäisiä virheitä, kun taas yksiselitteisten ja ennen kaikkea realististen ohjeiden antaminen – saati itse tekeminen – on paljon vaikeampaa. En pidä pahana syntinä, jos kritiikki, joka ei sisällä resurssien rajoissa mahdollisia parempia toimintaehdotuksia, jää ammattikunnan piirissä suurimmaksi osaksi huomiotta.

Miten kokoelmatyötä sinun mielestäsi pitäisi tehdä yleisissä kirjastoissa? Keskustele, ole hyvä!

Edgar Rice Burroughs: Venus-tähden kantakansa

Burroughs tunnetaan tietenkin parhaiten Tarzanin luojana, mutta myös Mars-kirjoilla on lukijakuntansa. Venus-kirjat muistuttavat Mars-kirjoja varsin paljon, mutta mielestäni niistä puuttuu Mars-kirjojen omaperäisyys ja hauskuus. Kantakansa on ehtaa pulp-kirjallisuutta: siinä on älyttömiä tieteellisiä selityksiä sekä jonkinlaista kökköä toiminnan ja romantiikan tapaista, mutta se vaikuttaa enemmän Burroughsin parhaiden seikkailukirjojen pastissilta kuin oikealta kirjalta. Myös suomennos on harvinaisen huono, mistä on osoituksena mm. Pirates of Venuksen kääntäminen ”kantakansaksi” ja Venuksen nimittäminen tähdeksi. Valitettavasti on todettava, että näin hölmö kirja on Venuksen sijasta pikemminkin anuksesta.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä

Suosittelen kiireettömään elämään kannustavaa kirjaa kaikille stressaantuneille ja itsetunto- tai ihmissuhdeongelmista kärsiville. Tai no, oikeastaan suosittelen sitä ihan kaikille, sen verran tärkeitä kirjassa käsitellyt teemat mielestäni ovat. Erityisen positiivisena pidän teoksesta välittyvää sanomaa lasten arvostamisesta ja kunnioittamisesta sekä kirjoittajan kykyä löytää viisautta hyvin erityyppisistä lähdeteoksista.

Kirjan monista ansioista huolimatta siinä on kuitenkin myös puutteita. Kirjoittajan esittelemä suorituskeskeinen elämäntapa tuntuu ensinnäkin niin järjettömältä, että sellaiseen haksahtaneelta ei mielellään ota vastaan neuvoja. Äärimmäisenä esimerkkinä pidän kirjoittajan kokemaa syyllisyyttä siitä, ettei hän pysty yhtä aikaa puhumaan ja kirjoittamaan tekstiviestiä. No haloo, eihän siihen pysty kukaan muukaan! Toisekseen kirjoittaja ei mielestäni riittävästi eksplikoi, mistä oikeastaan tulevat ne kohtuuttomat vaatimukset, joita hänen mukaansa ihmisiin/naisiin kohdistuu. Tulevatko ne meistä itsestämme, muilta naisilta, miehiltä, ympäröivästä yhteiskunnasta kokonaisuudessaan? Asia kaipaisi mielestäni perusteellisempaa analyysia kuin mitä kirjassa esitetään.

Kolmanneksi sukupuolinäkökulma ei mielestäni tule riittävästi esille. Slow life -liikettähän on kritisoitu siitä, että elämän leppoistajat ovat yleensä naisia, jotka osa-aikatyöhön ja kotiäitiyteen siirtyessään menettävät taloudellista riippumattomuuttaan ja eläke-etujaan. Ongelma on monitahoinen ja vaatisi jonkun yhteiskunnallisesti, taloustieteellisesti ja futurologisesti valaistuneen ihmisen analyyttista paneutumista. Onko esimerkiksi mitään järkeä stressata mahdollisten eläke-etujen menettämisestä, kun koko järjestelmä varmasti tulevina vuosikymmeninä joka tapauksessa huomattavasti muuttuu, ellei rapaudu kokonaan? Onko pienen lapsen äidin järkevää painaa töissä niska limassa pelkästään käydäkseen nykyaikaisesta ja tasa-arvoisesta? Onko tasa-arvon rajat ylipäätään määritelty liian tiukasti ja sanalla sanoen väärin, jos ainoana tienä tasa-arvoon pidetään tasapäistä suorittamista? Ja toisaalta: jos itselle se leppoisin arki löytyy palkkatyöstä eikä lastenhoidosta, miksi se ei voisi olla oikea tie?

Ehkä kirjan haastavin ja kirjailijallekin edelleen hieman epäselvä oivallus on, että onni ja rauha todella voivat löytyä mitä erilaisimmista elämäntilanteista: ei välttämättä maalta lapsikatraan keskeltä, mutta ei myöskään materiasta ja huhkimisesta.

Lukekaa ja päättäkää itse.

tiistai 21. elokuuta 2012

Yhteishyvän ruokaliite

S-ryhmän asiakaslehti Yhteishyvä itsessään on mukava hyvän tuulen lehti. Toki sisältö koostuu pääasiassa mainoksista, muttei mitenkään ärsyttävällä tavalla. Ja onhan sillä se melko hupaisa nimikin.

Mutta ruokaliite. Mikä siinä on, että ruokaohjeet näyttävät aina ja ikuisesti koostuvan seuraavista ainesosista:
- herkkusienet
- lohi
- kesäkurpitsa
- munakoiso
- aurinkokuivatut tomaatit
- feta, vuohenjuusto tai halloumi?

Onko S-ryhmällä jossain valtava keskusvarasto täynnä näitä ruoka-aineita? Tilannetta voi verrata kaameaan rapusalaliittoon, joka alkoi muutamia vuosia sitten, kun kaikkien ravintoloiden kaikkin kala-annoksiin tungettiin katka- ja muita rapuja.

Eivätkä ohjeet aina muutenkaan vaikuta kovin järkeviltä:

Yhteishyvässä tiedetään nämä asiat.

maanantai 20. elokuuta 2012

Turkulaisia antikvariaatteja: Antikka Hati

Aikoinaan Antikka Hatissa asiointi oli elämys. Kun liikkeeseen meni sisään, jostakin näkymättömistä kuului rytmikästä uuh aah -ääntelyä. Tiskin takana istuva setä painoi nappia, ja ääntely lakkasi. Hämmentyneen asiakkaan katse liukui ulko-oven vieressä olevista pornolehdistä harlekiinihyllyn kautta viime vuosituhannella painettuihin satunnaisiin kovakantisiin kirjoihin. Lopulta +60-lehtien vierestä löytyi se, mitä oli tultu hakemaan, eli edulliset Lucky Luket ja Asterixit. Kun ostos oli suoritettu ja suunta ovea kohti, rytminen läähätys jatkui.

Kerran tiskin takana oli ihan erinäköinen mies, mutta äänitehosteet olivat samat. Liekö ollut pakollista puuhaa henkilökunnalle.

Oli pieni pettymys, kun kesällä Hatissa käydessäni tiskin takana olikin pari nuorta tyyppiä, eikä minkäänlaista ähinää kuulunut. Kuulin perheenjäseneltä, että omistaja olisi vaihtunut, ja että Hati aikoisi jatkossa erikoistua jonkinlaiseen keräilyesineistöön. Viime käyntikerralla siihen suuntaan ei tosin ollut viitteitä, samat tutut myyntituotteet siellä olivat kuin ennenkin (tosin ilman niitä Lucky Lukeja). Sinänsä ymmärrettävää, koska Hatin vanhasta varastosta voi olla vaikea päästä myymällä eroon.

Mikäkö olisi Hatille sopiva tunnusmusiikki? No pornoelokuvan taustamusiikki tietysti. Valitettavasti siveellisyyteni estää minua etsimästä sellaista YouTubesta, joten joudutte nyt vain kuvittelemaan sen itse.