Andrew Brooks: Clothing Poverty - The Hidden World of Fast Fashion and Second-hand Clothes

Kirjassaan Andrew Brooks analysoi kahta vaatetusteollisuuteen liittyvää, yhteenkuuluvaa ilmiötä: halpavaatteiden valmistusta ja käytettyjen vaatteiden myyntiä. Brooks tuo esille, että vaatteiden valmistuttajat etsivät jatkuvasti uusia alueita, joilla palkat ovat mahdollisimman alhaisia ja kustannukset saadaan muutenkin minimoitua esimerkiksi turvallisuudesta tinkimällä. Hänen mukaansa vapaa markkinatalous edesauttaa tällaisen toiminnan syntymistä ja jatkumista.

Tässä ei nyt varmaan sinänsä ole mitään uutta henkilöille, jotka ylipäätään yhtään seuraavat tiedotusvälineitä. Esimerkiksi Aasian hikipajoista on puhuttu jo pitkään. Brooks kuitenkin kertoo kirjassaan toisestakin ilmiöstä, joka tuli ainakin minulle uutena tietona. Ilmeisesti länsimaissa toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt, joille länsimaiden asukkaat lahjoittavat itselleen tarpeettomia vaatteita (joiden tarpeettomuus johtuu pääasiassa muodin keinotekoisista vaihteluista, joiden tarkoituksena on saada ihmiset ostamaan lisää tavaraa), rutiininomaisesti myyvät länsimaissa myymättä jääneet tai muuten huonolaatuiset käytetyt vaatteet köyhiin maihin, esimerkiksi Afrikkaan. Eikä tässä vielä kaikki. Vaatteet myydään paaleina, joihin ujutetaan mukaan myös käyttökelvotonta tavaraa (esimerkiksi talvivaatteita ja likaisia tai rikkinäisiä vaatteita), niin että paalin vastaanottajamaassa ostava katukauppias tai vastaava ei voi koskaan tietää, mitä hän tarkalleen ottaen on ostamassa. Kirjoittajan mukaan käytettyjen vaatteiden kaupalla on negatiivisia vaikutuksia köyhien maiden omaan teollisuuteen. Hän jättää armeliaasti käsittelemättä suurimman osan asian ympäristövaikutuksista, kuten roskiskuntoisten vaatteiden rahtaamisen mantereelta toiselle ja sen, mitä jätehuolloltaan kehittymättömissä köyhissä maissa tapahtuu niille vaatteille, joita kukaan ei halua ostaa.

Kirja maalaa nykyaikaisesta, globaalissa markkinataloudessa toimivasta vaatetusteollisuudesta synkän ja ihmisarvoa alentavan kuvan. Kirjoittajan mukaan tilanteeseen ei myöskään ole helppoa ratkaisua. Sekä reilu kauppa että ekomuoti saavat häneltä huutia, ja hänen mukaansa yksittäisten kuluttajien aktiivisuus ja tietoisuuden lisääminen eivät ole realistisia keinoja. Hänen mukaansa ei voida olettaa, että yksittäinen kansalainen joka kerran uutta tavaraa ostaessaan pystyisi selvittämään, onko tavara eettisesti tuotettu. Myöskään kulutuksen väheneminen yksittäisten kansalaisten päätösten seurauksena ei hänen mielestään ole realistista, koska kuluttajia painostetaan koko ajan ostamaan lisää. Ratkaisuksi Brooks tarjoaakin lähinnä tutkimusta, aktivismia ja viime kädessä kapitalistisesta järjestelmästä luopumista.

Tässä on nyt lievästi sanottuna ahdistava kirja, jota kuitenkin suosittelen ihan kaikille. Vaikka aiheena ovat vaatteet, kirjassa esitetyt väitteet pätevät moniin muihinkin kulutustavaroihin. Kuten Brookskin toteaa, yksittäisenä kansalaisena on hyvin vaikea sanoa, mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä: jos esimerkiksi vien jotain rönttäisiä talvivaatteita H&M:n lumppukeräykseen, onko vaarana, että ne lopulta ujutetaan afrikkalaisten riesaksi? Olisiko ne parempi heittää saman tien roskiin täällä kotimaassa? Kirja pistää takuulla ajattelemaan, ja ehkä joku sen luettuaan keksii myös ratkaisuja, miten tästä ympäristön ja ihmisarvon kannalta haitallisesta tilanteesta päästäisiin.

Rose George: The big necessity - Adventures in the world of human waste

Rose Georgen kirja käsittelee sanitaatiota, toisin sanoen sitä, mihin kakka ja pissa joutuvat sen jälkeen, kun ovat poistuneet ihmisen kehosta. George pyrkii lähestymään aihetta monista eri näkökulmista: hän mm. laskeutuu viemäriin ja vierailee intialaisissa ulkoilmakakkaamista harrastavissa yhteisöissä. Hän myös haastattelee useita sanitaation asiantuntijoita niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin.

Kirjan lukemista voisi luonnehtia pysäyttäväksi kokemukseksi. En osaa sanoa, mikä teki minuun syvimmän vaikutuksen: se, että monissa rikkaissa länsimaisissa kaupungeissa jätteelle ei osata tehdä sen kummempaa kuin tuutata se mereen, vai kenties se, että monilla köyhillä alueilla ei ole minkäänlaista jätehuoltoa, vaan ihmiset tekevät tarpeensa muovipussiin tai radanvarsille. Tai ehkä se, että jätteestä ei pystytä puhdistamaan kaikkia raskasmetalleja, taudinaiheuttajia ja lääkejäämiä. Suoraan sanottuna järkyttävää.

Kirjan huonona puolena pidän sitä, ettei kirjailija käsittele Keski-Euroopan tai pohjoismaiden tilannetta. Minua kiinnostaisi tietää, onko tilanne täällä meillä jätteen puhdistamisen suhteen yhtä synkkä kuin muualla maailmassa.

Vielä sananen ulkoilmakakkaamisesta. Ensin ajatus kokonaisista alueista, joilla ihmiset käyvät tekemässä tarpeensa ja jättävät kikkareet maahan, kuulosti todella inhottavalta. Pian kirjan lukemisen jälkeen kävin kuitenkin kävelyllä ja havaitsin, että kakkaa oli ihan joka paikassa: urheilukentän reunalla, rakentamattomalla joutomaalla, talojen ja jalkakäytävän välisellä metrin levyisellä ruohikkokaistalla, istutuksissa, pyykkitelineiden viereisellä pikku nurmikolla ja keskellä polkua. Omakotialueella kakkaa oli vähemmän, ehkä siksi, että talonomistajan siivoavat sen pois. Kyseessä tietenkin on koiran eikä ihmisen kakka, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, millaisia terveyshaittoja tällainen järjetön kakan kylväminen aiheuttaa.

Esa Vilenius: Säästökirja - Elä enemmän, maksa vähemmän

Vileniuksen kirja etenee tajunnanvirtamaisesti ja välillä ilmeisesti aika mututuntumalla. Kirjoittajan tarkoituksena on käsitellä keinoja sekä itsensä, rahojensa että luonnon säästämiseen, mutta aina lukijalle ei avaudu, mikä nyt sitten olisi se paras säästökeino. Ehkä tarkoituksena onkin vain pohdiskella.

Se, mistä kirjassa pidin, oli tiettyjen hankalien totuuksien ääneen sanominen. Vilenius toteaa, että jo luonnonvarojen loppumisen ja ilmastonmuutoksen takia nykyinen rahatalous ei tällaisenaan voi jatkua. Hän myös toteaa, että pankkien tarjoamat "säästötuotteet" eivät ole ollenkaan niin tuottavia, kuin mitä mainosten perusteella voisi luulla. Tämän voi huomata itsekin säästöjään ja sijoituksiaan tutkaillessaan. Myös valtiovallan tällä hetkellä harjoittamat "säästötoimet" tuntuvat lähinnä naurettavilta tilanteessa, jossa yhteiskuntaamme ei uhkaa niinkään työn kallis hinta kuin koko ajan kiristyvä globaali kilpailu resursseista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat katastrofaaliset ongelmat.

Suosittelenkin Vileniuksen kirjaa erityisesti niille, jotka kokevat kaipaavansa muistutusta siitä, että nykymeno ei jatku.

Lars Mytting: Täyttä puuta. Pilko, pinoa ja kuivaa - puulämmittämisen taito

Siinä missä edellä arvioimani kirja oli pessimistinen ilmastonmuutoksen torjumisen suhteen, Myttingin kirja on optimistinen. Kirjoittajan mukaan puulämmitystä voi ja pitää lisätä muun muassa ilmastosyistä. Ilmasto tosin ei ole kirjassa pääosassa, vaan puiden kaato, pilkkominen, pinoaminen, kuivaaminen ja polttaminen.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään noviisille tarkoitettu palikkatason opas edellä mainittuihin taitoihin, vaan pikemminkin asiaan syvällisesti perehtyneen osaajan muille samanlaisille suuntaama fiilistelyteos. Joitakin yksinkertaisimpia perusasioita kirjasta puuttuu, kuten yksityiskohtaiset ohjeet puun kaatoon, teräketjun teroittamiseen ja puiden sytyttämiseen. Kirjoittaja olettanee, että nämä taidot ovat lukijalla jo hallussa.

Tällaisena kirja on karskissa miehekkyydessäänkin tunnelmallinen, jopa romanttinen. Riittävät klapivarastot ovat tässä kirjassa miehen mitta monessakin mielessä. Kirjassa on myös tavattoman kauniita kuvia halkopinoista ja myös kasvavista puista.

Kirja ilahduttanee eniten noin 60-70-vuotiasta puulämmistystä harjoittavaa miestä, mutta suosittelen sitä muillekin puista ja puulämmittämisestä kiinnostuneille.

Elina Grundström: Musta orkidea

Luulin lukevani kirjaa, joka kertoo orkideoista. Päädyin lukemaan kirjaa, joka kertoo ilmastonmuutoksesta - tarkemmin sanottuna siitä, kuinka mahdotonta ilmastonmuutoksen torjuminen on. Grundströmin polveileva, ajassa ja paikassa siirtyilevä ja paikoin hiukan sekavakin tarina liikkuu luontevasti kukkakaupasta villiorkidojen kasvuseuduille Borneolle ja siirtyy käsittelemään siellä tapahtuvia ekokatastrofeja ja niiden torjumisyrityksiä. Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja aiheestaan huolimatta jopa viihteellinen, mutta kyllä lukiessa aina välillä tulee ihmetelleeksi, että mihinköhän tämä kaikki oikein liittyy.

Asiasisällöltään kirja on kiinnostava, mutta masentava. Borneon metsänsuojelu- ja ennallistamishankkeisiin on pumpattu valtavat määrät rahaa, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi. Valtiot ja kansainväliset järjestöt käyttävät rahaa matkusteluun ja puheiden pitämiseen, mutta Borneon suosademetsiä ei saada ennallistettua, ja palmuöljyplantaaseja pykätään koko ajan lisää. Koska suot kuivatetaan, turve syttyy palamaan ja seurauksena ovat valtavat savusumut ja kasvihuonekaasupäästöt.

Sivumennen sanoen sain kirjassakin tehottomaksi mainitulta WWF:ltä veikeällä oranginkuvalla varustetun kerjuukirjeen, jossa pyydettiin rahaa juurikin Borneon suojelemiseksi. Maksoin, mutta tunsin itseni vähän hölmöksi. Samoin kuin syynätessäni ruokapakkauksia valitakseni ne, joissa ei ole palmuöljyä - sitähän on jumalauta nykyään kaikkialla.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

Tässä sitä on, nimittäin faktaa eri ruoka-aineiden ja ruokalajien hiilijalanjäljestä. Kuten kirjan nimikin lupaa, kirjassa on myös juttua kausisyömisestä, ja ruokalajit on ryhmitelty kätevästi vuodenajan mukaan.

Kirjaa lukiessa tulee kuitenkin mieleen kaksi ongelmaa, joista ensimmäinen liittyy kirjaan itseensä ja toinen eettiseen kuluttamiseen yleensä.

Ensinnäkin osa kirjan ruokaohjeista on melkoisia piperryksiä. Kohtalaisen suuri osa ohjeista ei edusta reilua, nopeasti kokattavaa ja nälän poistavaa arkiruokaa. Ohjeet ovat toki suuntaa-antavia, ja ainahan niitä voi soveltaa. Olisin kuitenkin kaivannut suurempaa määrää ruokalajeja ja erityisesti painotusta arkiruoan suuntaan.

Toisekseen: no niin, tästä kirjasta selviää, mitä ruoka-aineita pitäisi käyttää, jotta ilmastonmuutos hidastuisi. Mutta entä jos haluaa syödä muutenkin eettisesti, esimerkiksi ei halua tukea orjatyövoimaa käyttävää maataloutta? Tai jos haluaa, että ruoka maistuu hyvältä? Espanjasta tuodun tomaatin hiilijalanjälki on oletettavasti pienempi kuin Suomessa tuotetun, mutta toisaalta Espanjan työläisiä ei kohdella yhtä hyvin kuin Suomen ja tomaattien makukin on huomattavasti huonompi.

Kukahan kehittäisi kokonaisvaltaisen eettisen kuluttamisen oppaan?

(Kirjan kirjoittajat: Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja ja Anna Talasniemi)

ps. Plussaa kirjalle Turun torin mainitsemisesta!

Taina Laajasalo ja Silja Salmi: Kun kolmesta tulee neljä - Opas toisen lapsen saaville perheille

Laajasalon ja Salmen kirja on perusopas toisen lapsen saaville perheille. Kirjassa käsitellään kuopuksen syntymän vaikutusta sekä esikoiseen että vanhempien parisuhteeseen. Suurin osa teoksen sisällöstä on varsin arkijärjen mukaista, mitään kovin uutta tai yllättävää teos ei paljasta.

Kirjan heikkoutena pidän sitä, että kirjassa keskitytään pelkästään ns. normaaliin ydinperheeseen, siis sellaiseen, jossa on isä, äiti, lapsi ja vielä isovanhemmatkin tai muita sukulaisia tai ystäviä auttamassa. Uusperheet, sateenkaariperheet, yksinhuoltajat ja keskenään pärjäämään joutuvat perheet puuttuvat. Kirjassa ei myöskään käsitellä tilannetta, jossa joku lapsista on erityislapsi tai vammainen. Kirjassa käsitelty oletettu perhe on siis sellainen perhe, jolla ei ole mitään erityisiä ongelmia toisen lapsen syntymän lisäksi. Mielestäni olisi ollut kiinnostavaa, jos mukana olisi ollut tietoa myös tavalla tai toisella epätavallisista perheistä.

Tällaisenaankin kirjaa voi tietysti suositella niille perheille, joihin on syntymässä toinen lapsi. Esimerkiksi ohjeet esikoisen mustasukkaisuuden vähentämisestä pätevät varmaan perheen kokoonpanosta riippumatta.

Jos joku lukijani pystyy vihjaamaan kirjasta, jossa käsitellään vähäisillä sosiaalisilla turvaverkoilla pärjääviä perheitä, olisin kiinnostunut ja kiitollinen!

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Kirja kertoo yhden ahdistuneen, liberaalin, keskiluokkaisen miehen yrityksestä elää suurkaupungissa tavalla, joka kuormittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Lähtötaso kertakäyttöisine astioineen ja ilmastointilaitteineen on melko kurja, ja lopussa päädytään hiukan toisenlaiseen kurjuuteen: perhe katkaisee sähköt asunnostaan ja pyykkää käsin.

Lähdin lukemaan kirjaa siinä oletuksessa, että löytäisin käytännön vinkkejä siihen, miten kerrostaloasukas voisi elää ympäristöystävällisesti. Kirja on kuitenkin aika yleisluontoinen, ja kirjoittaja toteaa usein, ettei ole aina mahdollista saada selville yksiselitteisesti, mikä ratkaisu olisi paras. Käytännön ohjeita on siis melko vähän. Lisäksi kirjoittaja toteaa, että yksilön tekemillä valinnoilla on rajansa - viime kädessä tarvitaan lainsäädännöllistä ohjailua. Tietyissä asioissa yksilö ei pysty valitsemaan ympäristöystävällisintä vaihtoehtoa, koska sellaista ei markkinoilla ole tarjolla.

Kirjasta melko suuri osa on kirjoittajan pohdintaa, josta osa on aika kaukanakin kirjan varsinaisesta aiheesta. Kirjoittaja esimerkiksi pohdiskelee oman perhehistoriansa vaikutusta Ekovuosi Manhattanilla -projektiin. Nämä osuudet tuntuivat vähän tylsiltä, koska olisin vain halunnut kuulla konkreettisia ohjeita, miten ihmisen tulisi elää luontoa säästääkseen.

Kirjoittaja pohtii myös paljon yksilön ja yhteiskunnan roolia ympäristöasioissa. Hänen ohjeensa on ryhtyä puhumisen ja ajattelemisen sijasta tekoihin - Gandhin sanoin, tulla siksi muutokseksi, jonka tahtoo nähdä maailmassa.

Kirjan yhtenä kiinnostavimpana yksityiskohtana pidän väitettä siitä, että yksilön vastuuta ympäristöasioissa ajavien kampanjoiden takana on ollut suuryrityksiä, jotka ovat näin pyrkineet suuntaamaan ympäristötietoisuuden yritysten toiminnasta yksilön toimintaan.

Kirja sai minut myös ihmettelemään elämäntapaa Manhattanilla. En ole koskaan käynyt, joten joku matkustelevampi voisi valaista minua: eikö siellä tosiaan ole mahdollista saada kahvia muusta kuin kertakäyttökupista?

Tuija Ruuska: Kasvisaskeleet

Tuija Ruuskan kasviskeittokirja lähtee aivan alkeista: alussa kerrotaan työvälineistä ja esimerkiksi viipaleen ja kuution erosta. Ruuska selostaa myös kasviskokkauksen tärkeimmät raaka-aineet, esimerkiksi palkokasvit.

Reseptejä kirjassa on paljon, ja ne ovat melko selkeitä ja yksinkertaisia. Ohjeiden perusteella on mahdollista tehdä myös vegaaniversio. Itse kokeilin papustroganoffia, joka maistui tosi hyvältä, vakka ei tavallista stroganoffia paljon muistuttanutkaan.

Kirja on kuvitettu erityisen mukavilla ja pirteillä kuvilla kokkaavista nuorista. Taitto on välillä vähän epäselvä, koska kuvan päälle laitetusta tekstistä ei aina saa selvää. Ruokaohjeet kyllä ovat helposti luettavissa.

Kirja sopii kenelle tahansa kasvisruoan valmistamisesta kiinnostuneelle. Erityisen ja suorastaan poikkeuksellisen hyvin se sopisi kotoa muuttavalle nuorelle. En ole ainakaan koskaan nähnyt kasviskeittokirjaa, jossa kokkaamisen alkeet selostettaisiin näin hyvin.

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

Olen harvoin ollut yhtä hämmentynyt kuin tämän sensaatiosiivousoppaan luettuani. Marie Kondon periaatteet lienevät jo kaikille tuttuja: pitää säilyttää vain ne tavarat, jotka tuottavat iloa. Kaikki muu pitää heittää pois. Lisäksi hän antaa ohjeita tavaroiden säilytykseen: tavarat pitää säilyttää riveissä, ei pinoissa. Kondo lupaa, että näitä ohjeita noudattamalla ihmisen tarvitsee järjestellä asuntonsa (tai huoneensa, kuten hän usein sanoo) vain kerran elämässään.

Sinänsä järkevää. Mutta mitä tehdään niille tavaroille, jotka eivät tuota iloa, mutta joita huushollissa kuitenkin tarvitaan? Pyykkiteline? Vessapaperi? Ruma, mutta käyttökelponen paistinlasta? Ainoa tämän sortin tavara, jonka Kondo mainitsee, ovat takuutodistukset, jotka hän sivulauseenomaisesti käskee säilyttämään, vaikka ne eivät tuotakaan iloa.

Lisäksi hämäräksi jäi, että jos kaikki vaatteet säilytetään vetolaatikoissa, mitä vaatekaapin ylähyllyillä pitäisi tehdä. Jos sinne laittaa laatikoita, niissä oleviin vaatteisiin ei yletä.

Tässä ehkä oli jotain, mitä en ymmärtänyt.

Pirkko Arstila: Teen ystävän kirja

Olen viime aikoina lukenut enemmän some-päivityksiä kuin laadukasta kirjallisuutta. Uskoni ihmiskuntaan on ollut koetuksella, mutta Arstilan kirja palautti sen. Kirjoittaja lähestyy kirjassaan teetä ja sen juomista niin monesta eri näkökulmasta ja niin moniaistimellisesti, että lukija tuntee uppoutuvansa teen maailmaan kuin tuoksuvaan teekuppiin, vaikka aihe ei ennestään lainkaan kiinnostanut.

Arstila sukeltaa teen maailmaan tieteen, taiteen, eri aistien ja synestesian, omaelämänkerrallisten kokemusten ja käytännön ohjeiden kulmasta. Osa väitteistä on hieman hassuja (kuten se, ettei teen puute aiheuttaisi vieroitusoireita - kyllä ainakin mustan teen juojalle aiheuttaa), mutta kirjasta välittyvä perehtyneisyys ja omistautuneisuus vievät täysin huomion vähemmän täydellisiltä yksityiskohdilta.

Tätä kirjaa uskallan suositella myös niille, joita teen juominen ei ole koskaan kiinnostanut. Kirjan luettuasi olet sopivassa mielentilassa aloittamaan.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Innostavasti, persoonallisesti ja huumorilla kirjoitetun pukeutumis-, vaatehuolto- ja maailmanparannusoppaan kirjoittaja neuvoo, miten tavallinen pukeutuja voi paitsi parantaa omaa vaatevarastoaan ja säästää rahaa, myös välttää ostamasta niitä vaatteita, joiden tekijät joutuvat elämään ja työskentelemään kaikkein huonoimmissa oloissa. Kirjasta välittyy kirjoittajan vankka tietämys tekstiili- ja vaatetusasioista, ja vaikka aihe on osittain masentava, tekstin miellyttävä ja riittävän kevyt tyyli tekee siitä mukavaa luettavaa.

Valitettavasti kirjassa esitettävät parannusehdotukset toimivat vain osittain. Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, tekstiiliteollisuus on monimutkainen vyyhti, ja kuluttajalla ei todellisuudessa ole äärettömän paljon valtaa. Lisäksi Saramäen kirjassaan hahmotteleva kuluttaja, joka ostelee vaatteita huvikseen ja vaihtelunhalusta, ja joka siksi myös melko helposti voi ryhtyä kuluttamaan eettisemmin, ei mielestäni täysin vastaa todellisuutta. Ainakin on olemassa muitakin kuluttajatyyppejä. Tarkastelkaamme lähemmin kuvitteellista esimerkkihenkilöä, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä rouva P.

Riisuutuessaan gynekologin vastaanotolla rouva P havaitsee, että hänen uskollisesti kymmenkunta vuotta käyttämänsä pitkät kalsarit (joita kutsutaan myös välihousuiksi tai leggingseiksi), ovat aivan reikäiset (kuten sivumennen sanoen myös rouva P:n sukat, mutta se on kokonaan toinen juttu, koska kotona rouva P:llä on myös ehjiä sukkia). Välttääkseen vastaavan nolon tilanteen toistumisen, rouva P päättää ostaa uudet pitkikset. Niiden pitää olla puuvillaa (koska muut materiaalit kutittavat) ja väriltään mustat.

Rouva P:llä on töiden jälkeen tunti aikaa. Hän asuu suurehkossa suomalaisessa kaupungissa, jonka keskustasta luulisi löytyvän kalsarit suhteellisen helposti. Haaveissa väikkyvät jopa kotimaiset pitkikset, koska edellisetkin ehkä oli tehty Suomessa.

Ensin rouva P menee suureen hyvämaineiseen tavarataloon, jonka alusvaateosastolla ei kuitenkaan myydä puuvillapitkiksiä. Myyjä neuvoo, että erään vaatemerkin omalla osastolla ehkä myydään - mutta ei myydä. Niinpä rouva P siirtyy naapurikorttelin suurehkoon vaatetusliikkeeseen. Myyjältä kysymällä kalsareita löytyy, mutta ne ovat väärän kokoisia. Rouva P ostaa varmuuden vuoksi ruskeat puuvillasukkahousut ja mustat bambusekoiteleggingsit, koska sopivampaakaan kaupasta ei löydy.

Rouva P ehtii vielä yhteen kauppaan, toiseen isoon tavarataloon. Siellä tosiaankin myydään mustia puuvillaleggingsejä! Ikävä kyllä ne on tehty Kambodzassa, ja hinta on sen mukainen, kymmenen euroa. Ompelija ei takuulla ole saanut asiallista palkkaa. Mutta koska bussin lähtöön on enää kymmenen minuuttia, rouva P ostaa riistotuotteen. Kassalla hän havaitsee vielä saavansa siitä kolmen euron alennuksen.

Rouva P tulee kotiin, ja purettuaan pakkaukset huomaa, että kaikki ostetut vaatteet saattavat olla hiukan liian pieniä.

Kirjan ohjeiden mukaan rouva P:n olisi pitänyt varata enemmän aikaa ostoksilla käyntiin ja ehkä myös selvittää etukäteen, mistä eettiset kalsarit olisi mahdollista löytää. Mutta jos aikaa ei ole, sitä ei ole. Eikä selvittäminenkään aina auta. Etsiessään aiemmin erästä hieman harvinaisempaa vaatekappaletta Suomessa tehtynä rouva P pitkän googlailun jälkeen lopulta onnistui löytämään suomalaisen valmistajan. Valitettavasti nettikaupasta puuttui kokotaulukko. Rouva P lähetti tiedustelun kauppaan, ja odottaa edelleen vastausta. Kuten muuten parista muustakin pienehköstä suomalaisesta nettikaupasta.

Lopputulemana totean, että suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka joutuvat käyttämään vaatteita. Kirja sisältää paljon hyödyllistä tietoa ja erityisesti arvostan kirjoittajan perehtyneisyyttä vanhoihin pukeutumisoppaisiin. Kirja ei kuitenkaan tarjoa lopullista vastausta siihen, mitä kannessa luvataan: "Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin vaateteollisuuden epäkohdat".