NaNoWriMo 2012

NaNoWriMo-teksti vuodelta 2012

Aamuruskon lohikäärmeet


1 (1.11.2012, 30 min)

”Nouse! Pue päällesi!” Isoisä kiskaisi Darronin päältä lämpimän lampaantaljan, jonka alla hän oli ollut nukkumassa. Ikkunaluukkujen välistä siilautui kiila kylmää kuunvaloa. Tuli oli palanut hiiliksi, jotka loivat hädin tuskin erottuvaa oranssia hehkua tuvan nurkkaan.

”Mitä?” Darron kysyi, mutta veti jo housuja jalkaansa. Hän oli kauan sitten oppinut tottelemaan isoisää, joka oli hänen ainoa sukulaisensa. Kun hän nyöritti saappaitaan, hän kuvitteli kuulleensa hevosen hirnuvan jossain kauempana. 

”Ei sitä takkia! Ota lämmin takki.” Isoisällä oli kädessään vaellussauva ja päässä muodoton huopahattunsa. Darron kuuli puhetta kamarista: isäntä Gerdum oli hereillä. Hevonen hirnui taas, nyt lähempänä. Isoisä heitti pöydältä limpun kangassäkkiin, kiskoi Darronin ovelle ja tuuppi hänet ulos. Tähdet olivat valtavan kirkkaita sysipimeällä taivaalla, hanki hohti kuun valossa ja hengitys höyrysi. Isoisä kiskoi Darronia kädestä. ”Vauhtia nyt!” He ylittivät pihan ja sukelsivat aitan ja tallin välisestä solasta metsän puolelle. 

Hevosia, nyt paljon lähempänä. Miesten huutoja. Darron pysähtyi kuullessaan oudon äänen: kilahdus, läjähdys ja tömähdys seurasivat toisiaan nopeasti, ne kuuluivat lähes yhtä aikaa. ”Mitä?” hän kuiskasi. 

”Varsijousia”, isoisä sähähti. 

Nyt Darronkin juoksi. Kuusien väliin, ylös mäkeä, syvemmälle metsään. Nenässä tuntui savun haju, ja kun hän käänsi päätään, tulosuunnassa näkyi oranssi hehku. ”Gerdumin talo!” Darron parahti. ”Keitä ne ovat? Miksi ne tekevät tällaista?” 

”Ylipapin miehiä.” Isoisä ei hidastanut tahtia. ”Tiesin, että ne tulisivat vielä.” 

”Kathon Baurisin? Mitä hänellä on Gerdumia vastaan? Gerdum maksaa kymmennykset—” 

”Ei Gerdumia, vaan meitä. Sinua. Pidä suu kiinni ja hölkkää.” 

”Mitä? Minua?” Isoisän kasvot näyttivät oudoilta kuunvalossa. Pitkä parta peitti suun, ja kulmat olivat kurtussa. Hän näytti kovalta ja vieraalta. Niinkin vanhaksi mieheksi hän käveli hirvittävän ripeästi, melkein juoksi. Sauva iskeytyi hankeen voimalla, joka lennätti pakkaslunta ilmaan. 

”Onneksi Bauris ei ole ainoa, joka osaa pelata kieroa peliä”, isoisä mutisi itsekseen. ”En koskaan epäillyt, etteikö hän jonain päivänä löytäisi meitä. Tarkoitus oli vain viivyttää häntä, etten joutuisi tälle matkalle konttaavan pikkulapsen kanssa. Nyt se lopultakin alkaa!” 

”Mikä?” Darron rohkeni kysyä, mutta isoisä ei vastannut. He tarpoivat syvemmäksi muuttuvassa hangessa hiljaisuuden vallitessa. Yhtäkkiä he saapuivat aukiolle, ja Darron tunnisti paikan: se oli vanhan palaneen talon sija, jonne he olivat oikaisseet metsän läpi. Isoisä suuntasi maakellarille, joka oli yhä paikallaan pienen mäennyppylän sisällä. Darron oli käynyt lapsena paikalla usein ja tiesi, että kellarin ovi oli suljettu isolla munalukolla. 

Nyt isoisä veti taskustaan avaimen ja avasi lukon. Hän heilautti oven auki, kumartui sisään ja ryhtyi hetken pengottuaan heittelemään tavaroita ulos hangelle. Darron näki taljoja ja huopia, tyhjän vesileilin, kattilan ja apteekkarin laukun. 

Ja pitkän huotrassaan lepäävän miekan koristeellisine vöineen. 

Isoisä otti miekan ja vyötti itsensä. Jos Darron olisi ajatellut moista vielä eilen, hän olisi nauranut ääneen. Nyt isoisä näytti niin vieraalta, että hän oli kuin joku niistä vanhojen aikojen soturikuninkaista, joita Darron oli nähnyt vuodenvaihteen juhlanäytelmissä. 

”Ota tuo reppu selkääsi”, isoisä käski. ”Kiinnitä huopa ja talja siihen vyöllä.” Hän virnisti, eikä Darron nähnyt hänen ilmeessään iloa. ”Kathon Bauris tietäköön, että me lähdemme nyt tapaamaan muutamia ystäviä.”

 Darron nosti repun selkäänsä. Hänellä oli yhtäkkiä hiukan heikko olo. Isoisä oli aina ollut hänen elämänsä tukipilari, mutta ehkä tämä oli alkanut tulla vanhaksi? 

”Isoisä, me olemme liikkeellä jalan, ja niillä miehillä on hevoset”, hän sanoi hiljaa. ”Eivätkö ne vain seuraa meidän jälkiämme?” 

Isoisä katsoi häntä syrjäsilmällä, ja Darron oli näkevinään omahyväisen hymynkareen hänen partansa kätköissä. ”Mitä jäkiä?” hän kysyi. 

Darron katsoi suuntaan, josta he olivat tulleet. Hanki hohti koskemattomana kuunvalossa. Hänen katseensa pyyhki hankea ja pysähtyi hänen jalkoihinsa. Missään ei näkynyt jäljen jälkeä. 

Darron astui muutaman askeleen. Hänen saappaansa jättivät selvät jäljet hankeen, mutta kun hetki oli kulunut, lumi valui painaumien reunoilta alas ja täytti saappaanjäljet kokonaan. 

”Mitä helvettiä tämä on?” Darron kuiskasi. 

”Helvettiä ei ole olemassa. Se on Mustan Jumalan pappien keksimä valhe, jolla pelotellaan ihmisiä”. Isoisän ääni kuulosti kuivalta. ”Tämä on pelkkää taitoa.” 

Darron katsoi isoisää. Hänellä oli kylmäävä tunne vatsanpohjassa. 

”Sinäkin opit tekemään sen, ja paljon muuta”, isoisä sanoi. ”Kävellään. Voimme puhua samalla.” 

Isoisä lähti kävelemään kohti itää, syvemmälle metsään. He tarpoivat hetken hiljaisuuden vallitessa. Lopulta isoisä huokasi. ”Olen aina tiennyt, että tämän aika tulee. Se ei silti ole helppoa. Darron, en ole kertonut sinulle aivan kaikkea vanhemmistasi, enkä sen puoleen itsestänikään.”

2 (2.11.)

Muinaisina aikoina lohikäärmeet hallitsivat valtakuntaa. He ottivat puolisoikseen ihmisistä viisaimpia ja kauniimpia sekä keijukansan jäseniä, jotka vielä tuolloin elivät ihmisten parissa. Valtakunta kukoisti lohikäärmeiden suojeluksessa, taiteet ja tieteet olivat huipussaan. Se oli kulta-aikaa, jonka kaltaista nykyisenä synkkänä ajanjaksona syntynyt tuskin pystyy edes kuvittelemaan.

Ihminen ei kuitenkaan koskaan ole tyytyväinen osaansa, ja lohikäärmeittenkin suojeluksessa olevat ihmiset nahistelivat, kapinoivat ja valittivat. Lohikäärmeet sietivät tätä aikansa, kunnes kyllästyivät ja vetäytyivät maailmasta ylevämpien pyrkimysten pariin. He jättivät jälkeläisiään hallitsemaan kansaa, ja pitkään tasapaino säilyikin. Vaikka valtakunnan kukoistus hiukan hiipuikin, ihmiset kuitenkin olivat terveitä, sadot suuria, ja rauha vallitsi.

Kaikki muuttui, kun kaamoksen Musta Jumala Morbol laskeutui pohjoisen synkkiin taivaisiin kurottavilta jääpeitteisiltä vuorilta ja alkoi kutsua ihmisiä seuraajikseen. Ensin häntä kuulivat vain sydämessään heikot, vajavaiset ja katkerat, mutta pian hänen papistonsa sai jalansijaa valtakunnan parhaiden sukujen ja virkamiesten joukossa. Kului vain muutamia vuosia, ja hallitsijan palatsiin oli pesiytynyt Morbolia fanaattisesti palvovien pettureiden kavala salaliitto. Mustan Jumalan papit juonittelivat keskenään surmatakseen lohikäärmeistä polveutuvan kuninkaan ja saattaakseen valtiaaksi oman pappiskuninkaansa.

Kuninkaalla oli kuitenkin uskollisia ystäviä, ja hän sai vihiä salaliitosta tuntia ennen kuin pahojen pappien piti iskeä. Sen tunnin turvin hän, hänen perheensä ja muutamat uskolliset palvelijansa karauttivat karkuun ja piiloutuivat vainoajiltaan.

Kuninkaan onni kuitenkin päättyi pian. Mustan Jumalan pappissotilaat löysivät hänen jälkensä ja hyökkäsivät hänen seurueensa kimppuun lähellä Halberin koskea, jonka rantakalliot yhä vielä kiiltävät punaisina siellä tehdyn kauhean verityön johdosta. Kuningas itse, hänen nuorimman poikansa raskaana oleva vaimo ja muutama palvelija pääsivät pakoon, kaikki muut teurastettiin hirvittävällä tavalla, niin miehet, naiset kuin lapsetkin.

Kuningas vannoi vielä jonakin päivänä kostavansa ja nostavansa sukunsa jälleen valtaistuimelle. Ensin hänen oli kuitenkin huolehdittava lapsenlapsestaan, joka kasvoi hänen miniänsä sydämen alla. Palvelijoidensa avulla kuningas löysi piilopaikan, josta edes Morbolin papit inhottavine rituaaleineen eivät onnistuneet häntä löytämään. Ajallaan kuninkaan miniä synnytti pojan, mutta synnytyksen rasitus oli hänelle liikaa, ja hän kuoli pian. Vanha kuningas jäi piilopaikkaansa kasvattamaan vastasyntyneestä miestä ja valtaistuimen perijää.

”En kyllä pysty uskomaan tuota”, Darron sanoi. He olivat kävelleet metsässä jo monta virstaa, ja hänen jalkojaan särki. ”Olen nähnyt lohikäärmeitä vuodenvaihteen juhlanäytelmässä. Ne ovat isoja liskoja. Miten ne ja ihmiset voisivat… Isoisä, olen nuori, mutta niin nuori en ole. Olen kasvanut maatilalla ja nähnyt, kuinka koirat, emakot ja karjut, kukot ja kanat…”

”Typerä poika, etkö ole kuunnellut mitään, mitä olen kertonut sinulle? Etkö seuraa edes niitä onnettomia näytelmiä? Lohikäärmeet ovat vahvasti taikaisia olentoja. Ne ovat muodonvaihtajia. Ne voivat ottaa minkä tahansa muodon, myös ihmisen, ja niiden jälkeläiset ovat aivan ihmisen näköisiä. Niiden taikuus periytyy, ja siksi mekin pystymme siihen pikku temppuun, ettei jälkiämme pystytä seuraamaan.”

”Me? Mitä tekemistä meillä on muinaishistorian kanssa?” Darron pysähtyi. ”Isoisä, mitä sinä yrität sanoa?”

Isoisä katsoi häntä, mutta ei hetkeen vastannut. ”Tiesin, että tästä tulisi vaikeaa. Poikani, sinun täytyy olla vahva!”

”En usko sitä!” Darron huudahti. ”Minussa ainakaan ei ole tippaakaan taikuutta. Osaan vain lapioida lantaa!”

”Tutki sydäntäsi”, isoisä sanoi. ”Olen piilottanut sinut hyvin, jopa sinulta itseltäsi. Sisälläsi kuitenkin sykkii se kuninkaallinen sydän, joka vielä nousee valtaistuimelle, tai muuten minä en ole kuningas Rothamur, maanpakoon ja piiloon ajettu, metsästetty ja vainottu kuin loppuun ajettu eläin!”

He laahustivat hangessa hiljaa, ja hiljaisuus venyi. Lopulta isoisä ei voinut olla vielä lisäämättä: ”Mutta kyllä tässä vanhassa miehessä vielä henki pihisee, ja Kathon Bauris saa nähdä, mistä puusta lohikäärmeitten jälkeläiset on veistetty!”

3

Kalvakka talviaamu alkoi sarastaa, mutta majatalon suuri sali oli yhä tupaten täynnä. Kun Rothamur, jota Darron ei osannut edelleenkään ajatella muuna kuin isoisänä, avasi oven, vanhusta ja poikaa vastaan iski hien, nahan, oluen ja tupakan löyhkän sekoitus. Halvat talikynttilät lepattivat sammumaisillaan, ilma oli sakeana savusta ja naurun, huudon, kiroilun ja silkan örinän seasta oli vaikea kuulla yhtäkään tolkullista sanaa. Rothamur kuitenkin harppoi sisään sen näköisenä kuin ei olisi koskaan viettänyt säntillistä elämää Gerdumin maatilalla. Lukemattomat karvaiset miehenkasvot kääntyivät hänen suuntaansa, kun hän käveli baaritiskille perässään Darron, joka yritti samalla olla itse huomaamaton ja nähdä mahdollisimman paljon.

”Sinua ei olekaan näkynyt täällä vähään aikaan”, baarimikko totesi. Hän oli jänteikäs, suurikokoinen kaljupää, jolla oli silmälappu ja puujalka – ei sen sortin väkeä, jota maatilalla usein nähtiin. ”Mitä saisi olla?”

”Minulle lasillinen Ekhtoplan punaista ja pojalle tuoppi vuohenmaitoa”, Rothamur sanoi.

”Isoisä, älä nolaa minua! Kyllä minä osaan juoda olutta ja olen maistanut viiniäkin. En ole enää mikään pikkulapsi.”

”Vaiti, poika. Korvantakusesi eivät ole vielä ehtineet kuivua.” Isoisä otti viinilasillisensa ja kääntyi etsiäkseen vapaata pöytää. ”Älä ala kuvitella itsestäsi liikoja sen perusteella, mitä juuri kerroin sinulle. Taistelua ei ole vielä voitettu, ja ennen kuin on, olet pelkkä rengin apupoika läntisistä metsistä.”

Isoisä lähti pujottelemaan remuavien asiakkaiden välistä kohti pöytää. Darronin tien kuitenkin tukki hyvin suuririntainen keski-ikäinen nainen, joka oli pukeutunut hyvin paljastavaan ja likaiseen punaiseen pukuun. ”Ei niin nopeasti, uusi poika”, hän sanoi ja suipisti maalattuja huuliaan. ”Juo vuohenmaitoa ja partakaan ei vielä kasva. Tällaista ihmettä ei ole ennen nähty Sillankorvan majatalossa!”

”Nainen, jätä hänet rauhaan”, Rothamur sanoi. ”Älä sekoita hänen päätään. Sinun aikasi on jo ohi, mutta sitä tuo nuori tolvana tuskin tietää.”

Punapukuinen nainen laksautti kieltään. ”Vanhus, älä tule nuoren lemmen tielle. Näethän, miten tuo nuori kolli katsoo minua! Ei aikaakaan, kun opetan hänet Sillankorvan tavoille. Tule, poika, minulla on pöydässäni sellaista juomaa, jota sinun nuori sulosuusi ei olekaan maistanut!”

Rothamur pyyhkäisi naisen ohi, tarttui Darronia kädestä ja lähti kiskomaan häntä kohti valitsemaansa pöytää. Nainen kuitenkin tarttui Darronia toisesta, ja hetken aikaa he kiskoivat Darronia eri suuntiin. Vuohenmaitotuoppi putosi lattialle ja särkyi, ja kuin merkistä joku iso arpinaama nousi viereisestä pöydästä ja laski kätensä Rothamurin olkapäälle. ”Häiritseekö tämä vanha kääpä Luddaja-rouvaa?” hän kysyi punapukuiselta naiselta.

Ellei hänen molemmissa käsissään olisi roikkunut joku, Darron olisi nostanut ne kasvojensa suojaksi, niin varma hän oli siitä, että seuraavaksi alkaisivat nyrkit puhua. Rothamur veti henkeä ja Darron mietti, missä hänen voimiensa raja mahtoi kulkea: pystyisikö hän lyömään ison korston maahan pelkän ajatuksen voimalla? Silloin kuitenkin vielä kaksi miestä nousi seisomaan. Toinen oli hyvin kookas ja vaalea, toinen pieni ja tumma. Iso vaalea mies otti askeleen välikohtauksen suuntaan, ja puheensorina ja mellastus taukosivat kuin veitsellä leikaten.

Arpinaama kääntyi vaalean jättiläisen suuntaan ja irrotti saman tien otteensa Rothamurin olkapäästä. Hän oli valahtanut kalpeaksi.

”Onko täällä jotain ongelmia?” vaalea mies kysyi. Hän puhui pohjoisten ylänköjen aksentilla.

”Ei, ei mitään.” Arpinaama luikerteli paikalta nopeammin kuin kyykäärme heinikkoon. Myös Luddajaksi kutsuttu nainen kääntyi yhtäkkiä ja istahti takaisin pöytäänsä, kaatoi itselleen lasillisen kullanväristä nestettä ja ryhtyi siemailemaan sitä sen näköisenä kuin ei olisi koskaan ollutkaan kiinnostunut nuorista pojista.

”Holbard!” Rothamur huudahti. ”Juuri sinut toivoinkin tapaavani. Ja näenkö oikein? Lymyääkö takanasi varjoissa toverisi Marjastaja?”

”Juuri hän, selkäni takana kuten aina. Hän on hankkinut uusia veitsiä sitten viime tapaamisemme!”

”Uusia veitsiä? Mihin ne hänellä enää mahtuvat, alushousuihinko?” Rothamur virnisti, kätteli Holbardia kaksin käsin ja kurotti sitten kättelemään Marjastajaksi kutsuttua lyhyttä tummaa ja pujopartaista veijaria.

”Senhän sinä haluaisit tietää”, Marjastaja sanoi suu virneessä. ”Tässäkö on poika?”

”Kyllä, pojanpoikani Darron. Se ei tietenkään ole hänen oikea nimensä.”

”Mitä?” Darron kysyi. ”Eikö? Mikä minun oikea nimeni sitten on?”

Kukaan ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Kolme miestä kättelivät sydämellisesti ja läiskivät toisiaan olkapäille. Puheensorina salissa oli jatkunut siitä, mihin se oli hetki sitten pysähtynyt.

”Nyt on aika”, Darron kuuli isoisänsä sanovan. ”Ajattelin, että te kaksi voisitte tulla mukaan.”

”Sitähän tässä on viisitoista vuotta odotettu”, Holbard sanoi. ”Itäänkö siis?”

”Itään. Kohtalomme on siellä, olipa se meille edullinen tai ei.”

Kun Darron istui kaksikon pöytään isoisänsä viereen, hänen katseensa osui ulko-oveen. Joku astui siitä juuri ulos. Darron oli tunnistavinaan Morbolin pappissoturin mustan kaavun, mutta ei voinut olla varma. Sitten Marjastaja työnsi hänen eteensä oluttuopin, ja hän unohti koko asian.

4 (3.11.)

Olut ja väsymys painoivat Darronin jaloissa, kun hän tarpoi isoisän ja kahden uuden tuttavuutensa perässä pitkin hankeen painunutta ohutta kinttupolkua. Talvipäivän aurinko paistoi matalalta ja viistosti.

Holbard ja Marjastaja pitivät majaa Sillankorvan kylän ulkopuolella pienessä torpassa, joka näytti olevan romahtamaisillaan. Sisältä se oli kostea, tunkkainen ja pölyinen. Holbard kuitenkin läväytti auki kellariluukun. ”Teidän jälkeenne”, Marjastaja sanoi kumartaen ja viittilöiden sieltä paljastuvien tikapuiden suuntaan.

Kun Darron oli laskeutunut homeiset tikkaat isoisänsä perässä, hän hämmästyi. Kellari oli siisti ja suuri, ja sinne jopa tuli jonkin verran valoa pienestä ikkunasta, joka oli ilmeisesti piilotettu torpan kivijalkaan. Lattialla oli mukavan näköisiä patjoja, kiiltäviä turkiksia, silkkipeittoja ja useita rautahelaisia tammiarkkuja.

”Kuinkahan paljon sitten tarvitaan?” Marjastaja pohti ja avasi yhden arkun. Sisällä oli kokonainen röykkiö arvotavaraa: erikokoisia kolikoita, kultaketjuja, helmiä, jalokiviä ja jopa Morbolin pappien hopeinen rituaaliveitsi ja veriastia.

”Maantierosvojen luola!” Darron ajatteli ääneen.

”Ei toki! Pidämme enemmän nimityksestä seikkailija-herrasmiehet. Tasoa täytyy pitää yllä.”

Rothamur rypisti otsaansa. ”Eivät kai nämä varat ole minun alamaisiltani varastettuja?”

”Varastettuja? Ei toki! Suhtaudu siihen enemmänkin verotuksena.” Marjastaja ryhtyi pinoamaan rahoja eri pinoihin. ”Viidessätoista vuodessa olet varmaan menettänyt aikamoisen kasan verotuloja. Sitä paitsi osa tästä on viety niiltä papinpahuksilta. Heitä sinä et varmaan ainakaan jää itkemään.”

”Onhan se noinkin”, Rothamur totesi. ”Silti kun nousen takaisin valtaan, vaadin, että tämä omaisuus palautetaan niille, joilta se on ryöstetty. Tai ainakin heiltä pyydetään anteeksi. Tai saakoot kunniakirjan niistä palveluksista, joita ovat tehneet kruunulle vastavallankumouksen edistämiseksi.”

”Kuninkaan tahto on lakimme”, Marjastaja sanoi hyväntahtoisesti. Hän avasi toisen arkun, joka oli täynnä kukkaroita ja lompakoita, otti ison nahkakukkaron ja kaatoi kasan rahaa sisään.

Olut pyörrytti hiukan Darronin päätä. ”Miksi sinua sanotaan Marjastajaksi?” hän kysyi.

”Koska nättien tyttöjen iskeminen on minulle helppoa kuin marjanpoiminta”, Marjastaja sanoi virnistäen.

”Ei vaan koska puukon iskeminen toisten selkään on hänelle yhtä helppoa kuin marjanpoiminta”, Holbard korjasi.

”Oikeasti minä kyllä suosin kainaloa. Vasemmasta kainalosta kun tuikkaa, ei voi osua muuta kuin oikeaan.” Mustatukkainen rosvo vinkkasi silmää. ”Ja kun sanon oikeaan, tarkoitan sydämeen.”

”Minä olen aika huono marjastamaan”, Darron sanoi. ”Saan siitä aina moitteita Lavilalta. Hän on sen maatalon emäntä, missä me asumme tai asuimme—”

”Vanhan ukko Gerdumin vaimo, tunnemme hänet kyllä!” Marjastaja huudahti hilpeästi.

”Tuntevatko täällä kaikki toisensa, paitsi minä?” Darron ihmetteli.

”Ei se nyt ole mikään ihme, että me tunnemme ukko Gerdumin. Hän oli kuninkaan henkivartiokaartin kapteeni silloin, kun minä ja Holbard olimme alokkaina. Kun Morbolin papit ottivat vallan, kaarti hajotettiin—sanoisin jopa, että joidenkin kaartilaisten ruumiinosatkin hajaannutettiin, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Gerdum palasi isänsä maatilalle ja me muut kuka minnekin.”

”Mutta kuninkaalle olemme olleet uskollisia aina”, Holbard lisäsi.

Vanha Gerdumko kaartin kapteeni? Se tuntui uskomattomalta. Darron ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pitkään, kun Marjastaja jo kääntyi puhumaan Rothamurille. ”Muuten. Olen kuullut, että tiedät-kyllä-kuka metsästelee nykyään Lorellonin lammen lähettyvillä. Pitäisikö meidän ottaa hänet mukaan, vai—” hän vilkaisi syrjäsilmällä Darronia, ”onkohan sinusta hiukan liian aikaista?”

Rothamur näytti miettivän. ”Kyllä meidän mielestäni pitää. Tiedätte, miten vaikeaa minun on päästä läpi hänenlaisilleen. Hän on sitten valmiiksi mukana, kun oikea aika tulee. Hyvä on!” Hän läimäytti arkuntantta kämmenellään. ”Lepäämme täällä pari tuntia ja suuntaamme sitten kohti Lorellonin lampea. Sinne on kahden päivän matka. Jos lähdemme, kun vielä on valoisaa, ehdimme ennen yötä Makkaran majataloon.”

”Onko Lorellonin lampi siis matkamme kohde?” Darron kysyi.

”Ei, poika”, isoisä sanoi. Hän virnisti leveästi. ”Meidän matkamme pää on valtaistuin. Mutta välietappimme on Aamuruskon vuoret kaukana idässä!”

”Mutta… nehän ovat hirveän kaukana. Maan ääressä!”

”Eivät nyt niin kaukana. Ei sinne ole kuin muutaman kuukauden matka. Mikä on ihan hyvä, koska vuorille kiipeäminen onnistuu vain kesällä, kun solat ovat sulia.”

”Isoisä, miksi me sinne menemme?”

Rothamurin hymy leveni entisestään, kunnes näytti ulottuvan korviin asti. ”Me menemme tapaamaan lohikäärmeitä!”


5 (4.11.)

He olivat kävelleet muutaman virstan, kun Marjastaja kysyi Rothamurilta: ”Miten muuten on, osaako poika käyttää miekkaa?”

”Ei osaa.”

”Niin, minä osaan vain lapioida lantaa”, Darron totesi.

”Aion opettaa hänelle sukuni taidot matkallamme vuorille”, isoisä lisäsi. ”Meillä on hyvin aikaa.”

”Kaikella kunnioituksella, me törmäämme varmasti ylipapin miehiin monta kertaa sitä ennen. Ja on tilanteita, joissa kaksi jalkaa terästä auttaa enemmän kuin mitkään velhontaidot. Tai pienempikin määrä.” Marjastaja taputti vyötään, josta roikkui lyhyen ja kapean pistomiekan lisäksi useita erikokoisia veitsiä.

”Minä haluan oppia miekkailemaan!” Darron sanoi.

”Hyvä on”, isoisä sanoi. ”Onhan miekka kuninkaallinen ase ja herättää kunnioitusta. Oppikoon poika sekä miekkailua että taikuutta.”

”Saanko minä oman miekan?” Darron kysyi.

Sekä Marjastaja, Holbard että Rothamur nauraa hörähtivät. ”Saat miekan, kun olet todistanut itsesi sen arvoiseksi. Siihen asti olet pelkkä pojannaskali”, isoisä sanoi.

Kun he kävelivät eteenpäin, Marjastaja alkoi kertoa: ”Miekkataidoissa on kaksi eri koulukuntaa tai tyyliä, Ta’ijii eli Ketun tie sekä Ta’hochoo eli Leijonan tie. Ystäväni Holbard harrastaa pääasiassa Leijonan tietä. Kuten näet, hänen miekkansa on pitkä ja raskas. Se on vahvan miehen miekka ja sopii suoraan hyökkäykseen, jossa ei turhia hienostella. Minulla taas on kevyt pistomiekka, joka sopii Ketun tien kulkijalle. Sen käyttö vaatii näppäryyttä ja oveluutta. Se ei näytä kummoiseltakaan aseelta, mutta taitava kettu pärjää vahvimmallekin leijonalle.”

”Kumpaa opetat minulle, kettua vai leijonaa?” Darron kysyi.

Marjastaja tuhahti. ”Opetan sinut pitämään kiinni miekan oikeasta päästä ja toivottavasti opetan sinut myös olemaan tökkäämättä itseäsi silmään.” Hän poikkesi polulta ja taittoi kaksi suoraa puunvesaa. ”Ota tästä. Minä hyökkään, puolustaudu sinä.”

Darron otti kepin ja asettui asentoon, jossa uskoi olevansa parhaiten valmiina. Holbard ja Rothamur pysähtyivät katselemaan. Marjastaja piteli omaa keppiään kevyesti, heilautti sitä, astahti sivulle ja sitten eteenpäin. Darron nosti omansa puolustukseen, mutta Marjastaja astui taas sivulle, sivalsi kepillään Darronia kipeästi ranteeseen ja tökkäsi sitten rintaan. ”Pam! Olet kuollut.”

Holbard ja isoisä nauraa höröttivät. ”Ei se ole minun vikani, etten osaa!” Darron huudahti. ”Isoisä, sinun olisi pitänyt opettaa minua jo maatilalla. Kun lapioi sontaa kaiket päivät, ei voi kehittyä hyväksi miekkamieheksi.”

”Sonnan lapioiminen kasvattaa luonnetta. Se on sopivan nöyrää puuhaa ja luo yhteyden alempiin luokkiin. Ollessasi valtaistuimella muistelet kiitollisena siitä saamaasi oppia.” Isoisä kurtisti kulmiaan. ”Säästämme miekkailuharjoitukset lepohetkiin. Emme koskaan pääse perille, jos pysähdymme joka välissä katsomaan, kuinka Marjastaja pieksee Darronia tuolla kepillä.”

”Ei Darron ole niin huono”, Marjastaja sanoi. ”Kymmenessä vuodessa hänestä voi kehittyä ihan kelpo miekkamies. Siihen asti—” hän läimäytti kepillä Darronia olkapäähän, ”hänen täytyy harjoitella.”

***

Kun matkalaiset lopulta lähestyivät Lorellonin lampea, Darron oli aivan mustelmilla. Hän ei ollut käytännössä kertaakaan onnistunut torjumaan Marjastajan hyökkäyksiä, ja hän oli saanut lukemattomia iskuja ranteilleen. Marjastajalla oli epämiellyttävä tapa käydä hänen kimppuunsa yhtäkkiä ja varoittamatta, niin että Darron joutui olemaan koko ajan varuillaan. Jopa mennessään nukkumaan Makkaran majatalossa Darron oli miettinyt, uskaltaisiko ummistaa silmänsä.

Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että harjoituksesta oli hyötyä. Hänen lihaksensa olivat kipeät aivan eri paikoista kuin maatöiden jälkeen, ja hän huomasi tulleensa ketterämmäksi ja valppaammaksi. Marjastajan jatkuva vitsailu olisi saattanut ärsyttää häntä, mutta hän huomasi pitävänsä miehestä. Myös Holbard oli omalla hiljaisella tavallaan miellyttävää seuraa.

Lorellonin lampi oli pieni syrjäinen järvi synkän kuusimetsän keskellä. Se oli jäässä, ja jään pinnalla risteili oravan ja jäniksen jälkiä. Suurien kuusten oksat ulottuivat melkein jäähän asti, ja maisema oli valkoinen, hiljainen ja autio.

Useita jonoja pieniä saappaanjälkiä kulki pitkin lammen rantaa. Marjastaja osoitti niitä. ”Ainakin hän näyttäisi olleen täällä hiljattain. Kysymys kuuluu, mistä ihmeestä löydämme hänet. Lähdemmekö seuraamaan näitä?”

He katselivat ympärilleen hetken aikaa, Darronkin, joka ei oikeastaan tiennyt, mitä tai ketä etsittiin. Sitten kuului korkea, mutta hiukan käheä ääni: ”Marjastajan pölvästi, ellet olisi sokea kuin lepakko ja puuskuttaisi niin kirotun kovaäänisesti, olisit nähnyt ja kuullut minut aikoja sitten!”

Darron kääntyi äänen suuntaan, mutta vasta kun hän näki liikettä, hän huomasi puhujan. Yhdestä suuresta kuusesta varisi lunta, ja sieltä pudottautui punatukkainen, rumaan harmaaseen palaturkkiin pukeutunut tyttö. Hän oli hoikka ja hyvin lyhyt, reilusti alle viisi jalkaa, ja hänellä oli vihreät mantelinmuotoiset silmät. Kädessään hänellä oli lyhyt jousi ja selässä nuoliviini.

”Tiranel, kauniina kuten aina”, Marjastaja sanoi ja kumarsi. Darron ei ollut tytön kauneudesta aivan samaa mieltä: tämä näytti hänestä hiukan takkuiselta ja likaiselta, ja vaikka hänen ihonsa oli kieltämättä hyvin vaalea ja kuultava, hänen piirteissään oli jotakin villiä ja outoa.

”Pyh”, Tiranel sanoi. Hän kääntyi katsomaan Darronia ja pani kädet lanteilleen. ”Tuoko se on?” Darronille tuli sellainen olo, ettei hän ollut tehnyt tyttöön suurtakaan vaikutusta.

”Tuntevatko kaikki täällä—” Darron aloitti, mutta isoisä keskeytti hänet. ”Tämäpä hyvinkin. Vahva, sitkeä poika, kuten tulet huomaamaan. Eikä aivan tyhmäkään.”

Darron ällistyi. Isoisä ei varmaan koskaan ollut lausunut hänestä moista kehua.

”Ja tässä on Tiranel”, Rothamur sanoi Darroniin kääntyen. ”Varsin taitava nuori nainen, jonka sukujuurista kuninkaatkin saisivat olla ylpeitä.”

Tiranel tuhahti taas. Hän ei tuntunut välittävän imartelusta. ”Te olette sitten menossa?”

”Kyllä, ja mitä nöyrimmästi pyydämme sinua mukaan.”

”Niin kuin tässä olisi paljonkaan vaihtoehtoja”, Tiranel sanoi. ”Siis jos aiomme selviytyä ennustuksen toisesta osasta yhtä hyvin kuin ensimmäisestäkin. Odottakaa tässä, haen tavarani ja hyvästelen isän.” Hän harppoi pois rumissa turkissaappaissaan.

”Mikä ennustus—” Darron aloitti, mutta Marjastaja kääntyi häneen päin ja kysyi: ”No, mitäs pidät?”

”Hänestäkö?” Darron mietti. ”Kuinka vanha hän oikein on, kaksitoistako?”

”Poika, poika. Tiranel on yli kaksi kertaa niin vanha kuin sinä. Ja hän osaa ampua tuolla jousella oravaa silmään, joten sinuna olisi hyvin kohtelias hänelle.”

”Yli kolmenkymmenen… mutta…” Darron vaikeni. ”Hän on keiju.”

”Ei tietenkään täyskeiju”, Rothamur sanoi. ”He eivät puhu ihmisille. Mutta keijujen jälkeläinen hän on, ja kuten sanoin, hänellä on kuninkaalliset sukujuuret. Ja tarkka tähtäys.”

Darron kohotti kulmakarvojaan. Lohikäärmeitä ja keijuja ja mitä vielä? Vielä pari päivää sitten hän oli ollut pelkkä maatalon apupoika, ja nyt hänen elämänsä oli kääntynyt aivan nurin niskoin.


6 (5.11.)

Rostov oli pieni satamakaupunki Samardanin lahden rannassa hiukan etelään Läntisestä metsästä. Sen mukulakivikadut nousivat rannasta jyrkkinä kukkulan rinnettä, ja suurin osa kaupungista oli työnnetty ahtaasti meren ja rantakukkuloiden väliin. Darron katseli hämmästellen liuskekivikattojen yli merelle, jota ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Vettä riitti pitemmälle kuin silmä näki, eikä se ollut jäässä; Suuri suolameri jäätyi ainoastaan kylmimpinä talvina.

Sää oli muuttunut suojaiseksi ja Darron kuvitteli tuntevansa tuulessa sulan maan hajun, kevään ensimmäisen merkin.

”Ei laivoja”, Rothamur sanoi. ”Se ei ole ihme. Tämä on pieni paikka.”

”Minne me laivalla menemme?” Darron kysyi.

”Zakh’irin rämeelle. Joudumme kulkemaan Aamuruskon vuorille etelän kautta. Ne kyllä sijaitsevat meistä suoraan itään, mutta linnuntietä kulkiessamme joutuisimme Morbolin pappeja kuhisevaan pääkaupunkiin sekä Kuoleman tasangolle, jossa surmattujen haamut kirkuvat ikuista tuskaansa. Meille turvallisempi reitti vie rämeen ja Santaharin aavikon läpi.”

”Rämeen?” Marjastaja näytti pohtivalta. ”Siellähän asuu se yksi tyyppi. Tornissa. Tiedät, ketä tarkoitan.”

”Niin tiedän, ja tiedän, mitä ajattelet.” Rothamurin kulmat olivat kurtussa. ”Voi olla, että tarvitsemme häntä ennen kuin pääsemme Aamuruskon vuorille.”

”Jos olen ihan rehellinen, pidän häntä aika pelottavana.”

”Sietääkin. Hän hallitsee esi-isiemme taidot minuakin paremmin. Hänen kanssaan ei pidä pelleillä.”

Darron katsoi ihmetellen isoisäänsä ja Marjastajaa. ”Minä en tiedä, kenestä—”

”Mutta ei se mitään!” Rothamur jatkoi aivan kuin ei olisi kuullut Darronin puhuvan. ”Ehdimme kyllä suunnitella, mitä puhumme hänelle. Eikä haittaa, ettei laivoja nyt ole satamassa. Niitä tulee kyllä, ja odotellessa voin opettaa Darronille sukumme taitoja. Poika!” hän huudahti. ”Näetkö tuon kiven?”

”Tuon harmaan? Kyllä, isoisä.”

”Siirrä sitä.”

Darron katsoi suunnilleen päänkokoista kiveä ja sitten isoisäänsä. ”Haluatko, että nostan sen maasta?”

”Ei ei ei! Älä koske siihen. Käytä mieltäsi!”

Darron ei osannut kuin toljottaa isoisäänsä. ”Mieltäni? Pitäisikö minun siirtää kiveä ajatuksen voimalla?”

Isoisä nyökkäsi hiukan armollisen näköisenä aivan kuin olisi juuri kertonut suuren salaisuuden.

Darron keskittyi. Hän katsoi kiveä. Kivi, nouse, hän ajatteli. Kivi ei liikahtanut. Hän yritti uudelleen ja huomasi jännittävänsä lihaksiaan. Kivi, nouse, hän huusi mielessään, mutta kivi ei liikkunut.

”Ei se noin onnistu”, Rothamur sanoi. ”Ellet olisi koko ikääsi lapioinut lantaa, mielesi olisi herkkä ja pystyisit siihen ilman muuta.”

”Ei ole minun vikani, että Gerdum käski minun lapioida lantaa—”

”Kas näin!” Rothamur heilautti kättään kiven suuntaan, ja se nousi maasta parin jalan korkeuteen, teki voltin ja leijaili takaisin alas.

Darron tuijotti kiveä. Hän käski mielessään sitä liikkumaan, kunnes hänen ohimosuonensa alkoivat tykyttää.

Marjastaja rykäisi. ”En haluaisi missään tapauksessa antaa sellaista kuvaa, että haluaisin astua jonkun toisen tontille”, hän sanoi ujon näköisenä, ”mutta voisikohan Rothamur antaa Darronille ikään kuin sysäyksen oikeaan suuntaan? Muistan, kun minun piti kerätä ensimmäinen veroni. Oli hyvin vaikea hahmottaa, miten kukkaro poimitaan taskusta, enkä varmaan olisi onnistunut, ellei eräs vanhempi ja kokeneempi veronkerääjä olisi kertonut täsmälleen, miten se tehdään.”

”No, olet varmaan oikeassa”, Rothamur sanoi. ”Kaikki eivät voi olla luonnonlahjakkuuksia. Darron, avaa mielesi!”

”Mitä pitää—”

Salamanisku taivaan poikki! Keväisen sateen pisarat kasvoilla! Ruohon tuoksu, kissan turkin pehmeä kosketus! Punaista, liilaa, sinistä… aurinko juuri horisontin yläpuolella. Suuret puut heiluvat tuulessa, painuvat melkein maahan asti, niiden oksat ryskyvät ja lehdet riipiytyvät kuin suurien sormien vetäminä. Illan ensimmäinen hämärä, kynttilät ikkunoilla, vanha nainen korkean talon parvekkeella. Punaiset verhot ikkunoissa. Talo vajoaa pimeään, ikkunat ovat kuin lyhdyt veden alla.
Ilma tuoksuu pölyltä. Kuivat luut rouskuvat jalkojen alla. Tähtien ympärillä on kylmät aurat, minä olen susi. Juoksen. Pakkaslumi ryöppyää, yhtäkkiä on kesä. Viinimarja poksahtaa rikki suussa, mehu on hapanta ja punaista. Sataa lunta ja minä olen nuori, mutta tämä on toisessa elämässä, minä seison suurella parvekkeella, jossa on koristeellinen kaide. Alhaalla on väkijoukko, ja he pitävät käsissään pieniä värikkäitä lippuja.

Suolainen aalto huuhtoo kaiken ylitse. Haisee kalalta. Outo kone nakuttaa pajan nurkassa, ja joku on kuollut eikä enää palaa. Se ei ole surullista, se on… vihaa… ärtymys nousee, mutta… lapsi parkuu. Heinä aaltoilee kuin meren pinta, ja minä kurotan, haluan koskettaa, ylöspäin, olen juuri saamassa kiinni, vielä vähän, vielä vähän—

Darron istui maassa takapuolellaan jalat harallaan. Hänen nenästään tippui verta hänen takkinsa rintamukselle. Hänen katseensa kohdistui, ja esiin nousivat Marjastajan hivenen huolestuneen näköiset kasvot.

”Rothamur, kuuluuko noin käydä?” hän kysyi.

Darron pyyhkäisi nenäänsä. Hänen sormensa olivat aivan veressä. ”Helvetti.”

”Siitä on kauan, kun viimeksi tein tämän. Taidot ovat hiukan ruosteessa. Saitko siitä minkäänlaista oivallusta?” Rothamur sanoi.

”No en todellakaan”, Darron vastasi.

”Täytyy yrittää uudestaan”, isoisä sanoi. ”Hiukan hienosäätöä, ja—”

”Pysy kaukana!” Darron kompuroi pystyyn. ”Odota nyt edes että tämä verenvuoto lakkaa.” Hän perääntyi äkkiä. Isoisän ideat eivät aina olleet käytännöllisiä.

”Nuoriso”, hän kuuli isoisänsä sanovan. ”Minun aikanani ei hermoiltu turhista.”


7 (6.11.)

Kesti viikon ennen kuin satamaan saapui laiva, joka tulisi jatkamaan matkaansa Zakh’irin rämeelle, ja sen jälkeen vielä neljä päivää, kun lastia purettiin ja uutta otettiin. Odotusaikana Darron harjoitteli sekä velhotaitoja että miekkailua. Miekkailussa hän kehittyi, ja hänestä alkoi pikku hiljaa olla vastusta Marjastajalle, mutta taikataitojen laita oli toisin. Isoisä oppi puhumaan hänelle hänen mielensä sisällä ilman, että Darron menetti tajuntaansa, ja Darron pystyi vastaamaan, mutta muuta hän ei kyennyt tekemään.

”Saattaa olla, että joudumme loppujen lopuksi kuitenkin vierailemaan Zakh’irin rämeen tornissa”, isoisä totesi.

”Mitä siellä on?” Darron kysyi.

”Eräs, jonka taitojen vertaista ei valtakunnassa tunneta.”

Sää muuttui koko ajan leudommaksi. Tiranel, joka ei oikein tuntunut viihtyvän kaupungissa, halusi käydä harjoittelemassa jousiammuntaa kaupungin ulkopuolella olevalla kentällä, ja Rothamur käski Darronin lähteä mukaan. Darron seisoi märässä, jo likaisessa lumessa ja katsoi, kuinka Tiranel upotti maalitaulun napakymppiin nuolen toisensa perästä. Hän oli riisunut kapiselta näyttävän turkkinsa, ja Darron näki, että hänen lyhyydestään huolimatta hänellä oli naisen vartalo. Nyt hän ei myöskään näyttänyt aivan niin takkuiselta ja hoitamattomalta kuin metsässä. Jos hän olisi hiukan pitempi, Darron ajatteli, hän voisi näyttää ihan siedettävältä.

Tiranel tarkisti tuloksensa. Osa nuolista oli osunut niin keskelle maalitaulua, että ne olivat pirstoneet toisensa. ”Kirottua”, Tiranel sanoi. ”Rikoin taas nuolia. Osaatko sinä ampua?”

”En kovin hyvin”, Darron tunnusti. Hän otti jousen ja lennätti muutaman nuolen maalitaulun suuntaan; osa osui tauluun, mutta yksikään ei lähellekään keskustaa.

”Hm. Mitä muuta sinä osaat?”

”Maatilan töitä. Osaan valjastaa hevosen, kyntää peltoa ja korjata viljaa. Ruokkia sikoja. Ja lapioida lantaa. Sitä riitti Gerdumin tilalla.”

”No, ehkä isoisäsi ehtii opettaa sinulle kaiken, mitä tarvitaan valtakunnan hallitsemiseen. Ainakin tosiaan toivon niin.” Tiranelin suu oli mutrussa.

”Et vaikuta kovin iloiselta”, Darron rohkeni sanoa.

”En pidä siitä, että minulle sanellaan, mitä tehdä”, Tiranel sanoi. ”Ennustus, joka määrää sinun kohtalosi, määrää omanikin. Haluaisin mieluummin olla vapaa.”

”Siitä ennustuksesta puhuttiin aikaisemminkin. Mikä se on?”

”Ikivanhan ennustuksen mukaan lohikäärmeet palaavat valtakunnan mustimpana hetkenä.” Tiranel kuulosti välttelevältä. ”Isoisäsi kertoo sinulle loput. Hän osaa ennustuksen ulkoa.”

Darron huokaisi. Hänestä tuntui, ettei kukaan kertonut hänelle mitään.

***

Aurinko paistoi ja puunrunkojen ympärillä näkyi sulaa maata, kun Rothamurin johtama seurue nousi laivaan. Darronin mielestä se näytti valtavan suurelta, mutta Marjastaja kertoi hänelle, että se oli vain pieni kauppa-alus. Darron seurasi hämmästyneenä vilskettä ja kuhinaa, joka laivassa vallitsi: miehet juoksivat, kiskoivat, kiipeilivät mastoissa ja toimittivat tuhannen askaretta, joiden sisällöstä Darronilla ei ollut aavistustakaan.

”Pois tieltä!” huusi isokokoinen merimies, ja Darron melkein astui tervapurkkiin, josta joku pikipalmikkoinen merikarhu siveli mustaa mönjää kannen rakenteisiin.

Laivan kapteeni oli suurikokoinen mies, jolla oli tynnyrivatsa ja iso musta risuparta. ”Kaikki miehet knaapeihin”, hän ärjyi. ”Korjatkaa harukset! Nostakaa prammipurje mesaaniin! Puosu, tuo mies lorvii, sivaltakaa häntä ruoskalla ahterille!”

”Kyllä, herra kapteeni!” Puosu, lyhyt lihava ja punanenäinen valkotukkainen mies, huusi. ”Kuulitte kapteenia. Ahtakaa, ahtakaa! Hiivatkaa! Hiivatkaa, te helvetin koiransikiöt!”

Hitaasti purjeet pullistuivat ja laiva liikahti. ”Ruori piirun verran paapuuriin! Nyt tasaisesti!”

”Kolmas lasi”, huusi joku kompassikojun läheltä.

Kapteeni harppoi puolikannella ja ärjyi: ”Fokka! Isopurje auki! Nyt tarkkana, senkin helvetin perkeleet!”

Laiva sai vauhtia ja pärskeitä lensi Darronin kasvoille. Ranta loittoni hyvää vauhtia. ”Onko merillä aina tällaista?” hän kysyi Marjastajalta.

”Enemmän tai vähemmän”, pieni pujopartainen mies vastasi.

Laiva keinui, ja vaikka Darron yritti kovasti pysyä lujana, häntä alkoi oksettaa. ”Naamasi on vihreä”, Marjastaja huomautti. ”Jos aiot antaa ylen, tee se suojanpuolella. Muuten oksennus lentää päin naamaasi.”

”Täällä tuulee aika kovaa”, Darron sanoi.

”Vai kovaa!” puuskahti ohi kulkeva merimies. ”Tämä ei ole mitään, tuskin tuulenviri! Olisitpa ollut mukana, kun kiersimme Ploth’aukin niemen viime kesänä. Silloin tuuli niin, että kapteenilta lensivät kalsarit jalasta, ja tämä tarina on tosi!”

”Merimiesten juttuja”, Marjastaja huomautti puoliääneen, kun merimies oli poistunut paikalta. ”Ei niihin kannata uskoa.”

Darronia alkoi tosissaan oksettaa. Hän syöksyi partaan ääreen ja tyhjensi vatsansa sisällön alhaalla vyöryviin lyijynharmaisiin aaltoihin. ”Kuinka kauan kestää, että olemme perillä?”

Marjastaja katsoi miettiväisenä taivasta. ”Suotuisilla tuulilla viikko, sanoisin.”

”Niin kauan? Siitä taitaa tulla elämäni pisin viikko”, Darron mutisi.


8 (7.11.)

Laiva vei Darronin kumppaneineen kohti kaakkoa ja kevättä. Vaikka ilma vielä olikin melko kylmä, Darron pystyi haistamaan Zakh’irin rämeen mädät huurut kauas merelle asti. Laiva jäi ankkuriin redille, sillä satamakaupunki Zaz’quan sijaitsi matalan merenlahden perukoilla.

Kun venettä valmisteltiin viemään matkustajat rantaan, Tiranel ilmestyi hytistä, jossa hän oli viettänyt melkein koko merimatkan. Hän näytti edelleen hiukan kalpealta; keijut eivät pidä avovedestä, hän oli selittänyt. Myös Marjastaja oli kärsinyt merisairaudesta, mutta Holbard oli vain nauranut naamaa vasten pärskyville tyrskyille ja auttanut laivan töissä taitavasti kuin paras pikipöksyinen merimies.

Vene lähestyi rantaa, ja Darron tunsi yhä voimakkaampana suolta uhoavan järkyttävän löyhkän. Rannassa törrötti kuolleen näköisiä puita, joiden paljaat juuret roikkuivat suolavedessä. Vedessä kellui kaikenlaista roskaa, tynnyreitä, hedelmänkuoria, tyhjiä laatikoita, kokonaisia homeisia kaalinpäitä.

”Onpa siellä joskus kellunut jokunen ruumiskin”, Marjastaja sanoi Darronin katsetta seuraten. ”Meidän on paras pitää varamme. Zaz’quanissa kukkii kaikenlainen turmelus.”

Darron uskoi sen, kun vene lopulta kiinnittyi laituriin ja matkustajat nousivat maihin. Satama-alueella laahusti käsipuolia, silmäpuolia ja ilmeisiä spitaalisia kerjuukulhoja ojennellen. Likaiset naiset esittelivät paljaita rintojaan. Juoppoja rellesti kaduilla tusinoittain. Kapakoiden ovilla päivysti kovan näköisiä miehiä esillä olevine aseineen.

Ohi kulki kolme likaisiin valkoisiin kaapuihin pukeutunutta miestä, joilla oli maalatut silmät ja paljaaksi ajellut päät. ”Zaz’quanin käskynhaltijan palatsieunukkeja”, Marjastaja kuiskasi Darronille.

”Mihin suuntaamme täältä?” Darron kysyi isoisältään.

”Itään, ja mahdollisimman pian”, Rothamur sanoi. Hän nyrpisti nenäänsä mudassa nilkkoja myöten seisovalle vanhahkolle naiselle, joka näytteli paria suuria riippurintoja. ”Marjastaja, hanki meille jokivene.”

”Käskystä, teidän korkeutenne!” Marjastaja teki kunniaa ja kääntyi lähteäkseen.

”Maksa siitä tällä kertaa!” Rothamur huusi hänen peräänsä. ”Odotamme sinua Kolmen kruunun majatalossa.”

Matkalaisten tie vei kaupungin parempaan osaan. He kulkivat ohi pihtakuusilta tuoksuvien puutarhojen, jotka oli ympäröity korkein muurein ja piikkihuippuisin rauta-aidoin. Talojen marmoriseinät tihkuivat kosteutta ja kasvoivat levää. He ohittivat hautausmaan, joka oli täynnä pienen talon näköisiä valkoisia hautakammioita. ”He eivät hautaa vainajiaan maahan, koska täällä tulvii usein”, Rothamur selitti. ”Zaz’quan on outo paikka. Se ei ole koskaan todella tunnustanut kuninkaan valtaa, eikä se nytkään tunnusta Morbolin pappeja kuin nimellisesti. Paikalliset palvovat haisevan rämeen omia synkkiä jumalia. Ja kultaa, jolle he ovat hyvin persoja.”

Kolmen kruunun majatalo osoittautui yllättävän siistiksi, vaikka sekin haisi ummehtuneelta ja kostealta. Rothamur tilasi seurueelle porsaankotletteja ja parsamuhennosta sekä Tiranelille, joka oli kasvissyöjä, soijajuustoa ja omenoita. Ruoka saapui pöytään, ja vaikka Darron miettikin, olivatko kotletit porsaasta vai kenties koirasta, se oli hyvin maustettua ja valmistettua.

Kun he söivät, sisään astui mustakaapuinen mies. Hän ei vilkaissutkaan Darroniin ja tämän kumppaneihin päin, vaan käveli tiskille, tilasi viinapaukun, joi sen yhdellä kulauksella, maksoi ja lähti.

Marjastaja tuli pian. ”Vene odottaa kaupungin ulkopuolella vanhan tullirakennuksen laiturissa”, hän kertoi. ”Kotletteja, loistavaa!”

”No niin”, Rothamur sanoi, kun he olivat syöneet, ”seuraavaksi suuntaamme siis kohti itää. Ja pahoin pelkään, että myös Rannovanin tornia. Taidamme tarvita hänen apuaan.”

”Onko Rannovan se suolla asuva sukulainen, josta olet puhunut?” Darron kysyi.

”Juuri hän. Hän on kuninkaallista sukua, mutta perimysjärjestyksessä kaukana meidän takanamme, vaikka lohikäärmeitten veri virtaakin hänessä vahvana. Hänessä ja hänen siskossaan, vaikka sitä ei kyllä kyseistä naista katsoessaan uskoisi.”

He kävelivät ulos kaupungista ja kapealle, kostealle tielle, joka kiemurteli roikkuvaoksaisten puiden tiheässä katveessa. Muita matkalaisia ei näkynyt, ja Darronista tuntui siltä, että maaperässä lahoavat vuosikausien pudonneet lehdet imaisivat sisäänsä heidän askeliensa äänet. Tunnelma oli painostava, kuin ennen ukkosta.

”Rannovan osaa kertoa, miten meidän pitää edetä—” Rothamur jatkoi, mutta keskeytti äkkiä. Tiellä vähän matkan päässä seisoi mies. Darron tunnisti hänet samaksi mustakaavuksi, joka oli käynyt viinaryypyllä Kolmen kruunun majatalossa. Hän seisoi keskellä tietä jalat harallaan ja kädet lanteilla ja hymyili kieroa hymyä.

”Päivää”, hän huusi, ”Rothamur!”

”Päivää itsellesi”, Rothamur sanoi hivenen kopeasti. ”Ketä minulla on kunnia puhutella?”

”Viis siitä, mikä nimeni on”, mustakaapuinen sanoi. Hänellä oli hivenen vinot silmät ja mustat epätasaiset viikset. ”Sinulle riittää tietää, että palvelen hänen korkeaa jumaluuttaan, Kaamoksen mustaa Jumalaa, Morbolia!”

Kuin se olisi ollut merkki—mitä se varmaan olikin—tienvarren tiheiköistä astui esiin kuusi tummiin pukeutunutta miestä. Kaikilla oli aseet käsissään. ”Antaudu nyt, sinä väistyneen suvun viimeinen kuivahtanut vesa, niin kuolemasi tulee olemaan helppo!”

”En tule koskaan antautumaan Morbolin saastaisille kätyreille!” Rothamur veti esiin miekkansa.

”Huh”, Marjastaja sanoi. ”Tämäpä sattui. Ota sinä tämä.” Hän ojensi Darronille pitkän veitsen, joka oli melkein kuin miekka.

Morbolin palvelijat lähestyivät. Tiranel otti jousensa ja Holbard veti esiin ison miekkansa. Taivas näytti tummuvan, kun kaamoksen jumalan papit hyökkäsivät.

9 (8.11.)

Mustakaavut rynnistivät karjuen kohti Darronia ja hänen ystäviään. Tiranel jännitti jousensa ja ampui. Nuoli osui lähintä pappissoturia silmään; verta purskahti kaaressa, ja Morbolin pappi kaatui maahan hirvittävästi koristen. Vaikka tilanne oli äärimmäisen vaarallinen, Darron tunsi lämpimän ailahduksen sisimmässään. Tuo nainen todella osaa ampua, hän ajatteli. Sitten hänen täytyikin keskittyä jo muuhun, sillä häntä lähestyi kieron näköinen keltanaamainen kaamoksen palvelija.

Darron vilkaisi ympärilleen. Holbard heilutti isoa miekkaansa laajassa kaaressa, Marjastaja miekkaili oman vastustajan kanssa. Rothamur hutki viiksiniekkaa sekä sauvalla että miekalla, ja hänen sauvansa kärjestä näytti lentävän sinisiä kipinöitä. ”Anna tulla, pentu, vai tuleeko ikävä äidin tissiä!” ärisi Darronin keltanaamainen vastustaja.

”Minun äitini on kuollut!”, Darron huusi. Hän heilautti pitkää veistään, ja keltanaama torjui lyhyellä miekallaan. ”Hah haa”, keltanaama nauroi. ”Ulkonäöstäsi päätellen äitisi taisi kuolla kuppaan. Hän oli varmaan melkoinen lutka!”

Darron murisi ja syöksyi eteenpäin. Keltanaama astahti taakse. Sivusilmällä Darron näki, kuinka Marjastajan vastustaja kompasteli pidellen veristä alavatsaansa. Nyt heitä oli viisi viittä vastaan.

Siniset kipinät lensivät Rothamurin sauvasta. Yksi mustakaavuista raapi silmiään ja horjahti taakse. Darron yritti uutta hyökkäystä, mutta mustakaapu väisti taas, nauraa hihitti ja heilautti miekkaansa kohti Darronin kaulaa. Hän olisi varmaan osunutkin, ellei Darron olisi itse kompastunut ja kaatunut taakse. Keltanaama menetti yllättyneenä oman tasapainonsa ja kaatui eteenpäin suoraan Darronin pystyssä pitelemään veitseen.

Kesti hetken, ennen kuin Darron sai sätkivän ja verta roiskivan mustakaavun työnnettyä pois päältään. Silloin tämä oli jo kuollut. Katsoessaan ympärilleen Darron näki, kuinka viimeinen mustakaavuista yritti pötkiä pakoon. Tiranel jännitti jousensa, tähtäsi ja ampui häntä selkään.

”Sehän oli nokkelaa urheilua!” Marjastaja totesi hyväntuulisesti miekkaansa pyyhkiessään. ”Ovatko kaikki kunnossa?”

”Enemmän tai vähemmän”, Tiranel sanoi. Hänellä oli kädessään vertavuotava haava.

”Olet loukannut itsesi!” Darron huudahti. ”Ne roistot!”

”Pyh, tämä ei ole mitään. Olen saanut pahempia oravanpuremia.” Tiranel heilautti kättään.

”Poikakin selvisi oikein hyvin”, Holbard totesi. ”Tai ei kai häntä sentään voi enää pojaksi sanoa. Darron taisteli kuin mies!”

”Hänessä on yksi toinenkin miehinen piirre”, Tiranel sanoi. Hän näytti yhtä aikaa huvittuneelta ja inhoavalta. ”Joidenkin mielestä viikset voivat olla komeat, mutta äsken kohtaamamme viiksiniekka on tainnut viedä makuni viiksiin ainakin vähäksi aikaa.”

Darron nosti kätensä ylähuulelleen. Tiranel oli oikeassa: hän tunsi hentoa untuvaa.

”Marjastaja voi lainata sinulle partaveistään”, Holbard sanoo. ”Hän muotoilee tuon naurettavan pikku partansa joka päivä.”

Darron kääntyi katsomaan Marjastajaa. Tämä oli polvillaan viiksiniekan ruumiin ääressä. ”Tämä on hyvin kummallista”, hän sanoi. ”Kellään näistä ei ole Morbolin epäpyhää symbolia. Kaavutkin ovat ihan väärää kangasta, ja kun tarkemmin katson, ne ovat pikemminkin tummanruskeat kuin mustat.”

Rothamur kumartui katsomaan ruumiita. ”Olet oikeassa”, hän sanoi. ”Nämä eivät ole Morbolin pappeja!”


10 (9.11.)

”Kautta lohikäärmeitten veren”, puuskahti Holbard. ”Keitä nämä komeljanttarit ovat?”

”Sitä voi olla vaikea saada selville jälkikäteen, hehän ovat kaikki kuolleet”, Rothamur sanoi. ”Vaikka lohikäärmeitten jälkeläisten taidot toki sallivat myös kuolleille puhumisen! Mutta siihen ei ole tarvetta. Veikkaanpa, että nämä olivat käskynhaltijan miehiä. Zaz’quanin väki on aina niskoitellut todellisen kuninkaan valtaa vastaan, ja mikäpä olisi ovelampaa, kuin käydä häntä vastaan hänen pahimmaksi vihollisekseen naamioituneena!”

”Olet varmasti oikeassa”, Marjastaja sanoi. ”Oikeita käärmeitä ihmisiksi!”

”Lähtekäämme”, sanoi Tiranel. Hän oli sitonut haavansa. ”Ennen kuin he röyhkeyksissään yrittävät jotakin muuta.”

Matkalaiset etenivät vanhalle tullirakennukselle, jonka laiturista löytyi tilava jokivene. Se kellui mädältä kananmunalta haisevassa leväpuurossa, jonka öljyisen pinnan alla kukkivat kaikki vihreän sävyt.

”Ei kannata mennä veteen”, Marjastaja varoitti. ”Täällä on myrkyllisiä matelijoita.” Kuin hänen sanojaan painottaakseen suuren käärmeen pää pisti vedestä, ja sen luomettomat silmät tarkkailivat kylmästi veneeseen kipuavia ihmisiä.

Matkalaiset ottivat melat ja sauvat käteen ja ryhtyivät kuljettamaan venettä ylävirtaan. Joen virtaus oli äärimmäisen hidasta, paikoin vesi melkein seisoi. Joki oli kapea, ja paikoin suurten puiden pahkaiset, levän peittämät oksat ulottuivat sen keskelle asti muodostaen hämärtävän, sairaan vihreän katoksen joen päälle. Oksista roikkui loisivan näköisiä köynnöskasveja, jotka miltei tukahduttivat ne, ja osa puista olikin kaatunut poikittain veteen.

Matkanteko oli hidasta, ja matkalaiset joutuivat hämärän laskeutuessa leiriytymään rannasta löytämäänsä suhteellisen kuivaan paikkaan. Vaadittiin Rothamurin velhontaitoja, jotta märät puut saatiin syttymään. Monitaitoinen Marjastaja valmisti lihamuhennosta, ja Tiranel huolehti kasvislisäkkeistä. Darron pani merkille, ettei hän haavastaan huolimatta valittanut lainkaan. Hän ei voinut kuin ihaillen todeta, että Tiranel oli kovin erilainen kuin ne tytöt, joita hän oli aikaisemmin tuntenut.

Kun yö laskeutui, räme muuttui tuhat kertaa uhkaavammaksi kuin päivällä. Nuotion valopiirin ulkopuolelta kuului tassutusta, läpsytystä, ulvahtelua ja karjuntaa. Pimeässä loisti silmiä, jotka tuijottivat rävähtämättä matkalaisia ja yhtäkkiä katosivat siirtyäkseen hiukan lähemmäs.

”Minä otan ensimmäisen vahtivuoron”, Holbard sanoi.

”Ja minä toisen”, Marjastaja lisäsi.

”Herätä minut, kun oma vuorosi on ohi”, Darron pyysi.

”Selvähän se”, Marjastaja sanoi.

Kun Darron meni nukkumaan, hänen oli vaikea saada unta. Ympäriltä kuuluvat äänet häiritsivät häntä, ja silmissään hän näki tapettujen ruskeakaapuisten kuvia. Hän kääntyili ja vääntelehti makuusijallaan. Kuitenkin hän pystyi rämeen huurujenkin läpi haistamaan Tiranelin oranssinkultaisten hiusten heikon kukkaistuoksun, ja sitä ajatellessaan hän lopulta nukahti.

Aamu oli jo valjennut, kun Darron heräsi. Hän ponkaisi pystyyn hätääntyneenä vain huomatakseen, että muut olivat jo hereillä ja Tiranel keitti aamupuuroa.

”Miksi et herättänyt minua?” hän kysyi äkeänä ja hiukan häpeissään Marjastajalta.

”Nukuit niin sikeästi. Ah, ollapa vielä nuori! Seistäpä siinä eri suuntiin haarautuvien mahdollisuuksien risteyksessä kuin sinä, ja pystyä silti nukkumaan kuin vauva! En tohtinut häiritä sellaista.”

”Sinun olisi pitänyt”, Darron sanoi yrmeänä. ”Haluan tehdä osani. Ensi yönä sinun pitää herättää minut!”

”Ensi yönä siihen ei toivoakseni ole tarvetta, sillä silloin nukumme sisätiloissa”, Rothamur sanoi. ”Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme matkaan! Vaikka päivä näyttää harmaalta, suon katkujen yläpuolella aurinko on korkealla.”

Toverukset noudattivat vanhan kuninkaan kehotusta ja lähtivät pian matkaan. Kukaan ei halunnut viettää toista yötä taivasalla inhalla rämeellä, ja kaikki sauvoivat ja meloivat ahkerasti. Muutaman tunnin kuluttua joki leveni, kunnes se lopulta laajeni pieneksi järveksi. Järven vesi oli raikkaampaa kuin joessa, ja sen yläpuolella aurinko hiukan pilkahteli pilvien raoista.

”Katsokaa, tuossa se on”, sanoi Rothamur. Darron näki, että joen keskellä oli pieni saari ja saaressa harmaasta kivestä rakennettu torni. Torni näytti valtavalta kaukaakin katsottuna; näytti siltä, kuin se nousisi taivaaseen asti. Sen kivet olivat levän peitossa, mutta vailla minkäänlaisia murtumia tai rapautumista, ja sen yhdessä ainoassa tammisessa ulko-ovessa vaskiset helat kimaltelivat kuin eilen taottuina.

Rothamur varjosti kädellä silmiään. ”Siellä odottaa Rannovan, sukulaisemme ja toivon mukaan myös opastajamme.”


11 (11.11.)

Matkalaiset laskivat maihin saaren rannassa olevaan mustaksi maalattuun laituriin. Torni häämötti korkeana, jopa uhkaavana heidän yläpuolellaan. Kaukana ylhäällä Darron näki ikkuna-aukkoja, ja tornin huipulla kimalsi ikkunalasi. Kukaan ei saapunut vastaanottamaan vieraita, kun he kävelivät säännöllisen muotoisilla laatoilla kivettyä polkua tornin ulko-ovelle.

Rothamur otti sauvansa ja takoi sillä rytmikkäästi ovea. Kesti pitkään, kunnes ovi lopulta avautui täysi äänettömästi.

Ovella seisoi vaalea nainen, jota Darron ei parhaalla tahdollaankaan pystynyt sanomaan kauniiksi. Hän oli ehkä 25-vuotias, ja hänellä oli arkiset piirteet, valjun maantienväriset hiukset, hailakat silmät ja pottunokka. Hän oli naiseksi huomattavan pitkä ja leveäharteinen, ja hänen suuri kätensä lepäsi vyössä olevan pitkän miekan kahvalla. Hän silmäili matkalaisia viileästi, kunnes nyökkäsi lyhyesti Rothamurille. ”Eno”, hän sanoi lyhyesti; edes hänen äänensä ei ollut kaunis, vaan hän puhui hiukan nenäänsä.

”Brijonna!”, Rothamur huudahti. ”Ihastuttavana, kuten aina!” Darron puri kieltään. Brijonna ei ollut ihastuttava. Hänen ainoa vaikutuksen tekevä piirteensä näytti olevan hienoinen pelottavuus.

”Sinä olet varmaan Darron”, Brijonna sanoi Darronin puoleen kumartuen. ”Hän näyttää vanhemmiltaan.” Hän puhui hyvin asiallisesti. ”Minun ja veljeni äiti, levätköön rauhassa, oli isoisäsi sisar.”

”Hauska tutustua”, Darron sanoi. Hänen ensivaikutelmansa Brijonnasta ei ollut kovin myönteinen, mutta naisella tuntui olevan hyvät käytöstavat.

”Tulkaa sisään”, Brijonna jatkoi. ”Veljeni terveys on heikko. En ole varma, jaksaako hän tavata teitä. Olette kuitenkin tervetulleita jakamaan yksinkertaisen ateriamme ja nauttimaan siitä vieraanvaraisuudesta, jota voimme tarjota.”

Brijonna päästi matkalaiset sisään suureen, kolkkoon ja synkkään, monen kerroksen korkuiseen ja tummalla ja kiiltävällä puulla sisustettuun eteishalliin. Sen keskeltä nousivat valtavat kierreportaat, joiden kaiteet oli koristeltu tulta syökseviä lohikäärmeitä esittävin puuleikkauksin. Pölyistä hämärää puhkoivat ylhäältä siilautuvat valonsäteet, joissa pölyhiukkaset tanssivat.

”Meillä ei käy usein vieraita”, Brijonna sanoi ääni edelleen asiallisena. Hän johdatti seurueen portaisiin. ”Toisen kerroksen oleskeluhuoneessa on mukavampaa. Voitte jättää matkatavaranne alas, palvelijat huolehtivat niistä.”

Kiivetessään portaita Darron ihmetteli, ettei ollut nähnyt tornissa vielä yhtään palvelijaa. Pölystä päätellen he eivät tehneet työtään kovin hyvin.

Kuten Brijonna oli sanonut, yläkerran oleskeluhuone kuitenkin vaikutti varsin mukavalta. Siellä oli useita topattuja nojatuoleja ja matalia pöytiä sekä takka, jossa paloi miellyttävä valkea. Värillisistä lasi-ikkunoista pääsi jonkin verran päivänvaloa sisään, ja seinillä oli värikkäitä kuvakudoksia ja ryijyjä.

”Emme voi pitää ikkunoita auki veljeni terveydentilan takia”, Brijonna sanoi. ”Odottakaa, pyydän tuomaan viiniä ja teetä.”

Hän veti nyöristä, ja kuin taiottuna huoneeseen ilmestyi kumara ja kyttyräselkäinen kuvatus, jolla oli keltaiset pystypupilliset silmät. ”Olisitko ystävällinen ja toisit näille vieraillemme kuumia juomia”, Brijonna pyysi; olento nyökkäsi ja poistui äänettömästi.

”Oliko tuo hiisi?” Darron kuiskasi, kun se oli mennyt.

”Ei vaan mörköpeikko”, Brijonna vastasi. ”Niitä liikkuu suolla välillä. Veljeni lumoaa niitä palvelijoikseen. Se on hänen mielestään hauskaa.”

”Onpa erikoinen harrastus”, Tiranel totesi. Darron muisti, etteivät keijut juuri pitäneet mistään hiisistä tai peikoista.

”Veljeni on hyvin erityinen”, Brijonna vastasi. Hänen äänessään tuntui kuuluvan sekä ylpeys että levottomuus.

Mörköpeikko palasi pian kantaen suurta tarjotinta, jolta tarjoili juomia tyylikkäästi ja näppärästi. Kun palvelija oli mennyt, Rothamur nojasi hehkuviinimuki kädessään Brijonnaa kohti. ”Onko veljesi terveydentila siis huonontunut merkittävästi?”

”En sanoisi merkittävästi, mutta hän kärsii usein kohtauksista ja aistiyliherkkyydestä—” Brijonna aloitti. Hänet kuitenkin keskeytti uusi ääni, joka sanoi käheästi, melkein kuiskaten: ”Niin sairas en ole, ettenkö tulisi tervehtimään vanhaa enoani!”

Darron kääntyi katsomaan. Oviaukossa seisoi tummanpunaiseen kaapuun kääriytynyt laiha ja riutunut mies, jonka iho ja hiukset olivat aivan valkoiset. Hänen silmänsä paloivat punaisina ja iho oli pingottunut hikisenä ja pergamentinohuena kallon luiden päälle; hoikissa kämmenselissä risteilivät siniset suonet. Hän oli kapeaharteinen siinä missä hänen siskonsa oli harteikas ja hän nojasi pitkään sauvaan, jonka pää oli taitavasti veistetty lohikäärmeen muotoiseksi.

”Rannovan!” Rothamur huudahti.


12 (12.11.)

”Veli!” Brijonna huudahti. ”Sinun pitäisi olla lepäämässä!”

”Kuinka voisin levätä, kun kuuluisa ja kuninkaallinen enoni kunnioittaa huonettani läsnäolollaan?” Darron oli kuulevinaan sarkasmia Rannovanin äänessä. Punakaapuinen velho hoippui sauvaansa nojaten sisään huoneeseen ja istuutui nojatuoliin, joka oli lähimpänä tulta. Hänen sisarensa meni oitis hänen luokseen, otti hihastaan nenäliinan ja paineli sillä hänen otsaansa hellin ottein. ”Veli, et saa rasittaa itseäsi.”

”Rakas sisareni. Aina yhtä huolehtivainen.” Rannovan ojensi kätensä kohti hehkuviinikannua, mutta sisko oli häntä nopeampi ja kaatoi hänelle äkkiä mukillisen. Hänen katseessaan oli outoa lämpöä, kun hän ojensi sen veljelleen.

”Tässä siis on sukumme nuorin vesa”, Rannovan sanoi Darronia tarkastellen. ”Ainakin toistaiseksi, ja varmaan vielä pitkään. Minä ja sisareni tuskin tuotamme jälkeläisiä. Minä olen kiinnostunut toisenlaisista pyrinnöistä kuin suvunjatkamisen hikinen ja eläimellinen hekuma, ja siskoni tuskin löytää miestä, joka sekä tyydyttäisi hänen kaipuunsa että jolle hän kelpaisi. Ah, ihmiselon monimutkaisuutta! Mutta myös teillä on ongelmia. Muuten ette olisi etsineet minua ja siten neuvoani.”

”Se on totta.” Darron oli huomaavinaan hienoista harmia isoisänsä äänessä. ”Ei toki se osuus, ettemme muuten olisi tulleet tervehtimään sinua: sukuahan tässä ollaan! Mutta kieltämättä meillä on ongelma. Uskon, että poika on perinyt sukumme kyvyt. Ne kuitenkin näyttävät uinuvan jossakin hänen sisimmässään.”

”Vai niin.” Rannovanin punaiset silmät tarkastelivat Darronia rävähtämättä. ”Miten on, poika? Kun olit lapsi, tuntuivatko eläimet vaistoavan, mitä halusit? Liikkuivatko esineet, vaikka et koskenut niihin? Loukkasiko joku ihminen sinua ja joutui sen jälkeen onnettomuuteen?”

”Ei, en muista, että mitään sellaista olisi koskaan tapahtunut. Olen pahoillani.”

”Kaikilla sukumme jäsenillä ei ole sukumme kykyjä. Sisareni esimerkiksi on vailla niitä kuin maho lehmä vasikkaa! Mutta katsotaan.”

Rannovan tuijotti häntä, ja Darron tunsi höyhenenkeveän kosketuksen. Aivan kuin avain olisi kiertynyt lukossa, hän tunsi jonkin sisällään asettuvan hiukan uuteen asentoon. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hän olisi katsonut alas korkealta vuorelta ja nähnyt kaukaisuudessa mittaamattomia näkymiä, kaupunkeja, peltoja ja metsiä; sitten näky katosi kuin ovi olisi sulkeutunut, ja Rannovanin läsnäolo oli poissa.

”Häntä olisi—” Rannovanin ääni sortui, ja hän yski. Sisko ojensi hänelle nenäliinan, jonka hän painoi suunsa eteen. Darron näki, että siihen ilmestyi punaisia pilkkuja.

”Veli, et saisi käyttää voimiasi!” Brijonna huudahti. ”Se rasittaa sinua liikaa.”

”Lohikäärmeitten nimeen”, Darron kuuli Tiranelin mutisevan, ”toivottavasti tuo ei ole tarttuvaa.”

”Vaiti, nainen”, Rannovan sanoi. ”Rothamur, sinun olisi pitänyt harjoittaa poikaa hänen syntymästään lähtien. Hän ei ole toivoton tapaus, mutta vuodet lapion varressa ovat tylsistyttäneet hänet. Vaaditaan paljon työtä, että hänet saadaan käyttämään sukumme taitoja.”

”Minun piti piileskellä”, Rothamur sanoi puolustelevasti. ”En voinut opettaa häntä aikaisemmin.”

”Kovin hyvin et ole häntä opettanut edelleenkään”, Rannovan sanoi. Hän näytti mietteliäältä, ja Darron oli ihmeissään, ettei hänen isoisänsä näyttänyt suuttuvan. ”Kuten sanoin, tämä vaatii paljon työtä. Oletan, että olette nyt lopultakin matkalla Aamuruskon vuorille? Uskoisin, että pystyn opettamaan häntä matkan aikana niin, ettei meidän tarvitse hävetä häntä esi-isiemme ja sukulaistemme edessä.”

”Veli, et voi tarkoittaa—” Brijonna aloitti.

”Tulisitko mukaan?” Rothamur näytti epävarmalta. ”Ajattelin, että voisit antaa neuvon oikeaan suuntaan—”

”Eno, sinä olet kuningas, mutta minä olen velho”, Rannovan sanoi varsin kopeaan sävyyn. ”Voitin tämän tornin kaksintaistelussa Mustien taitojen mestarilta, itseltään Engrich Hyytävältä! Mitä sukumme taitoihin tulee, minua parempaa asiantuntijaa et löydä. Ja minä sanon, että poika vaatii paljon työtä. Ota tai jätä: voithan yrittää opettaa häntä itsekin, mutta tuskin siitä mitään tulee.” Rannovan yski taas, ja lisää verta lensi nenäliinaan.

”Älkää kiihdyttäkö veljeäni!” Brijonna huusi. ”Hänen terveytensä ei kestä sitä. Tule, veli, kaikki on hyvin. Vien sinut huoneeseesi lepäämään. Sukulaisemme ymmärtävät kyllä, että olet oikeassa—tietysti olet! Tule nyt, ja silitän otsaasi kuten niin usein lapsena.”

Hän auttoi veljensä pystyyn ja talutti tämän pois huoneesta. Darronin mielestä nuori velho näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä, ja hän mietti, miten tämä ikinä voisi opettaa häntä, saati kestää matkan rasitukset.

”Jaahas”, Marjastaja sanoi. Hän kaatoi itselleen toisen mukillisen hehkuviiniä ja pudisteli päätään.

”Täytyykö meidän ottaa hänet mukaan?” Tiranel kysyi. ”Hän yskii verta.”

Rothamur oli pitkään hiljaa. Lopulta hän huokaisi.

”Lohikäärmeitten nimeen, luulenpa, että Darronin takia meidän täytyy.”


13 (14.11.)

Silmänkantamattomiin näkyi keltaista hiekkaa. Ilma väreili kuumuudessa. Hiki juoksi pitkin Darronin otsaa. ”Miten näin lähellä rämettä voi olla hiekka-aavikko?” hän kysyi. ”Tämä paikka ei edes juuri ole etelämpänä, jos osaan lukea tähtiä oikein.”

”Osaat lukea tähtiä kuin maanviljelijä tai vaeltaja, mutta korkeammista taidoista et tiedä juuri mitään”, sanoi Rannovan. Kirkkaassa auringonvalossa hän näytti vielä kelmeämmältä ja sairaammalta kuin torninsa hämärässä. Darron ihmetteli, miten hän oli jaksanut pysyä seurueen vauhdissa ne muutamat päivät, jotka olivat kuluneet matkalla rämeeltä aavikolle. ”Santaharin aavikko on vahvasti taikainen paikka. Sanotaan, että lohikäärmeet ovat täältä syntyisin. Täällä eivät päde normaalit luonnonlait. Varokaa joka askeltanne! Aavikko on täynnä outoja ansoja ja vaarallisia harhanäkyjä.”

”Totta”, Rothamur kiirehti sanomaan. ”Tämä ei ole tavallinen aavikko. Magia virtaa täällä vapaana. Jollette pidä varaanne, kuka tietää, mistä löydätte itsenne.”

Darron irvisti itsekseen. Nuori ja vanha velho näyttivät käyvän jatkuvaa kilpailua keskenään siitä, kumpi hallitsi taikuuden paremmin.

”Darron!” Rannovan sanoi. ”Tunnetko sen? Avaa mielesi ja aisti se. Se on kaikkialla ympärilläsi.”

Darron yritti. Hän oli Rannovanin ohjauksessa hiukan edistynyt, mutta taikuus oli hänelle edelleen vieras alue. Hän yritti keskittyä ja sulautua maisemaan, aueta, vajota… jotakin hän ajattelikin tuntevansa…

”Esi-isien nimeen!” Rothamur puuskahti. ”Tiranel on kaunis tyttö, mutta ei sinun häntä pitänyt tarkastella, vaan aavikkoa! Eikö—”

”Eno”, Rannovan kähisi, ”magian lait eivät salli kahta mestaria—”

”Antakaa hänelle nyt edes vähän omaa rauhaa, Äiti metsän nimeen”, Tiranel huudahti. ”Tappelette hänestä kuin oravat pähkinästä. Ei ihme, ettei hän saa mitään aikaiseksi, kun kaksi kauheaa taikuria kyttää hänen tekemisiään koko ajan. Darron, tule, kävelkäämme.”

Darron seurasi Tiranelia. ”Kiitos. Välillä minusta tuntuu siltä kuin en enää kuuluisi itselleni ollenkaan, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Pyrkimyksemme ovat epäilemättä jalot, mutta elämä maatilalla oli helpompaa.”

”Ymmärrän täysin! Ellei ennustusta olisi, minäkin ajattelisin, että metsässä olisi parempi kuin täällä. Vaikka jos olisin jäänyt metsään, en olisi saanut tutustua sinuun.”

”Kauniisti sanottu!” Darron mietti. ”Se ennustus, isoisä ei ole kertonut siitä minulle mitään. Mikä se oikein on?”

Tiranel puri huultaan. ”Se on itse asiassa meidän kannaltamme hiukan hankala juttu. Olin toivonut, että isoisäsi selittäisi sen sinulle, mutta voin kai yhtä hyvin kertoa itsekin. Mielestäni sinun on hyvä tietää kaikki mahdollisimman varhain. Ennustuksen mukaan kaamoksen jumalan, ikiaikaisen Morbolin pahat voimat perivät maan, ja kuninkaitten suku sammuu, elleivät lohikäärmeet palaa takaisin valtakuntaan. Mutta lohikäärmeitten jälkeläisellä täytyy olla—odota! Mikä tuo oli?”

”Missä? En minä näe mitään.”

”Aivan kuin jotain mustaa—” Tiranel rypisti otsaansa. ”Kuinka kauas olemme kävelleet? Tuo kivi ei ollut tuossa vielä äsken.”

Darron katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt eikä kuullut muita matkalaisia. ”Isoisä ja Rannovan sanoivat, että täällä on maagisia ansoja. Emme kai ole kävelleet sellaiseen?”

”Luulisi, että sen huomaisi. Odota, minä kysyn juurilta maan alla, kuljimmeko niiden ohitse juuri äsken—”

Tiranel ei kuitenkaan ehtinyt, kun ilma Darronin edessä alkoi väreillä entistä enemmän. Hänen katsellessaan esiin putkahti tummaan viittaan pukeutunut komea mies, sitten toinen ja vielä muutama lisää. Heillä kaikilla oli rinnan päällä roikkuva punainen symboli, joka esitti kämmentä ja silmää.

Nopeammin kuin Darron ehti nähdä Tiranel oli jännittänyt jousensa ja laukaissut kohti etummaista miestä. Tämä kuitenkin nosti kätensä ilmaan kämmen ulospäin, ja nuoli pysähtyi kuin seinään ja putosi maahan.

”No mutta”, mustakaapuinen mies sanoi aivan kuin nuoli ei olisi koskaan lentänytkään häntä päin. ”Mitä löydämmekään täältä? Eksyneitä lapsia.”

”Juokse, Darron!” Tiranel huusi. ”Nämä ovat Morbolin pappeja!”

Mustakaapu heläytti naurun, joka kuulosti oudon hilpeältä ja hänen kolkkoon olemukseensa sopimattomalta. ”Tottahan toki me olemme! Toisin kuin ne säälittävät olennot, jotka saivat monta kauniin kätesi lennättämää nuolta sisuksiinsa rämeellä. Mutta te ette juokse mihinkään.” Ja kun hän sanoi sen, Darron huomasi, ettei hän tosiaan pystynyt lainkaan liikuttamaan jalkojaan.

”Minä olen Mithrun Thomak, ylipappi Kathon Baurisin palvelija. Ja sinulla, Darron Lohikäärmesukuinen, on vielä paljon opittavaa taikuudesta, josta sukulaisesi hallitsevat ainoastaan pienen osan.”

Mithrun Thomak heilautti kättään, ja maailma näytti pyörivän Darronin silmissä. Aavikon hiekka vaihtui mustaan usvaan; avaruuden kylmyys tuntui pusertavan häntä, ja viimeinen, mitä hän muisti, oli Morbolin papin iloinen, helkkyvä nauru.


14 (22.11.)

Usvat hälvenivät. Darron huomasi seisovansa synkässä kivisalissa, jonka seinät olivat mustaa basalttia. Lattiaan oli kaiverrettu suuri viisikanta, ja seinillä näkyi outoja riimuja sekä Morbolin epäpyhiä symboleja. Salissa paloi monia mustia ja punaisia kynttilöitä, ja niiden valossa Darron näki korokkeen, sillä suuren koristeleikkauksin somistetun verenpunaisella sametilla verhoillun tuolin, ja tuolilla lojuvan mustakaapuisen, harteikkaan, lyhyen miehen, jolla oli mustat vahatut viikset. Hänen ympärillään oli joukko muita mustakaapuja. Hän kohottautui pystympään asentoon kuin yllättyen.

”Mithrun Thomak, mitä tämä on?” hän huudahti. Hänellä oli korkea, hiukan falsettiin luiskahtava nenä-ääni.

”Ylipappi Kathon Bauris, tuon sinulle Darron Lohikäärmeensukuisen! Ja Tiranelin, keijujen sukua, hänen määrätyn morsionsa!”

Vasta nyt Darron huomasi, että Tiranel seisoi hänen vieressään kauhistunut katse vihreissä silmissään.

”Onko se totta? Kyllä, totta se on!” Kathon Bauris räjähti pulppuilevaan röhönauruun. ”Mithrun Thomak, paras mieheni! Olkoon suuri Morbol sinulle antelias! Haa!” Hän nousi seisomaan ja asteli lähemmäs alhaisempien mustakaapujen kuhistessa hänen vanavedessään. ”Katsotaanpa, millainen on kuninkaiden kupeitten hedelmä!”

Hän asteli, melkein tanssahteli, Darronin luokse ja tarkasteli häntä pitkään vahattuja viiksiään sormeillen. ”Eipä kummoiselta näytä! Mutta surkea vätys oli hänen isänsäkin, säälittävä hyypiö. Ja entä isoisänsä? Se vanha hullu! Saadapa joskus hirttää hänet omaan partaansa, siinäpä olisi oiva puhde!” Ja hän purskahti jälleen jylisevään nauruun, johon monet hänen kätyreistään yhtyivät.

”Voi olla, että saamme pian hänetkin”, Mithrun Thomak huomautti. ”Hän kuuluu olevan melkoinen pölvästi, ja mieheni väijyvät häntä tälläkin hetkellä.”

”Se on oikein!” Kathon Bauris karjui. ”Entä tämä sitten? Keijujen Tiranel? En näe kunnolla! Riisukaa hänet, miehet, riisukaa!”

Joukko mustakaapuja ryntäsi virnistellen täyttämään ylipapin käskyjä ja repimään vaatteita Tiranelin päältä. Tämä nosti ylpeänä päätään. ”Häpäiskää kehoni, mutta sieluani ette koskaan saa!”

”Häpäisenkin, mutta toisella tavalla kuin kuvittelet.” Kathon Bauris silmäili Tiranelin alastonta vartaloa julkeasti. ”Mielelläni kisailisin noiden rusonisien ja tuon herkkupyllyn parissa, mutta karu kohtalo, joka tosin on suonut minulle paljon muuta hyvää, on tehnyt minut kykenemättömäksi sen laatuisiin puuhiin. Himo riivaa minua, mutta en voi saada tyydytystä! Pyöriskelen nihkeissä lakanoissa yö yön perään sekä kuvitellen että kokeillen tosielämässä mitä äärimmäisiä irstauksia, mutta mikään ei auta: vartiomies ei seiso asennossa, piispa ei nouse pitämään jumalanpalvelusta, miekka ei liu’u tupestaan! Ei!”

Hän piti pienen tauon, ja Darron huomasi, että osa mustakaavuista vaihtoi epävarmoja katseita kuin ei tietäisi, pitikö nauraa vai ei. Hiljaisuus venyi ja alkoi olla jo hiukan kiusallinen; jopa Tiranel kohotti hiukan kulmakarvojaan.

”Ei”, toisti Bauris, nyt hiljempaa. ”Sen sijaan uhraan teidät molemmat huomenna keskiyön hetkellä kaamoksen jumalalle, suurelle Morbolille. Ja sen teen iljettävästi kiduttaen! Jostakin minunkin on saatava iloa, ja sellainen uhri on jumalallemme mieleen. Viekää heidät nyt pois”, hän sanoi Thomakille, ”minun on saatava rauhassa pohtia, millä hirvittävällä tavalla murhaisin heidät. Voitelisinko heidät ihralla ja syöttäisin rotille? Leikkaisinko heidät siivuiksi? Käristäisinkö heidän paljaita takapuoliaan uhrialttarin tulessa? Valintoja, valintoja! Aah!” Hän heitti kätensä ilmaan ja piteli sitten päätään.

”Viekää heidät vankityrmään”, Thomak käski hiljaa joukkoa mustakaapuja. Pari heistä tarttui Darroniin ja lähti tuuppimaan häntä ovea kohti. Yksi keräsi lattialta Tiranelin vaatteet ja sysäsi ne tälle melkein kyllästyneen näköisenä, ja Darronille tuli tunne, että vastaavanlaisia tapauksia oli sattunut ennenkin basalttisalissa.

Heidät sysittiin ja raahattiin pitkään, hämärään ja kolkosti kaikuvaan käytävään, ja sieltä portaisiin, jotka kiertyivät syvälle maan uumeniin. Alhaalla oli toinen käytävä ja sen varrella rautavahvisteisia ovia. Yksi avattiin, heidät työnnettiin sisään, ja ovi paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.

Darron ja Tiranel seisoivat säkkipimeässä kylmännihkeässä sellissä ja kuulivat, kuinka mustakaapujen askeleet loittonivat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti